Siirry pääsisältöön

Demokratia on uhattuna. Näin kuulemme nykyään kaikkialta. Samalla me kuitenkin pidämme demokratiaa enemmän tai vähemmän itsestäänselvyytenä. Meidän on vaikea kuvitella osaksemme maailmaa, joka olisi järjestetty jollakin toisella tavalla.

Mutta mitä demokratia oikeastaan on ja miten se alun perin ilmaantui maailmaan? Kuinka on mahdollista, että jostakin äkkiä ponnahti esiin ajatus kansanvallasta, yhteiskuntajärjestelmästä, jota ei koskaan aikaisemmin ollut olemassa? Ymmärtääksemme, minne demokratia on menossa, voisi olla hyödyllistä tietää, mistä se on tullut.

”Solon joutui mahdottomaan tilanteeseen, kahden toisilleen täysin vastakkaisen vaatimuksen väliin.”

”Tuohon aikaan laki suosi oligarkkeja, ja koko maa oli muutamien harvojen käsissä.” Näin alkaa Ateenan perustuslaki, tuntemattoman tekijän noin vuonna 350 eaa. kirjoittama teksti, joka lienee parhaita demokratian syntyä kuvaavia historiallisia dokumentteja – siitä huolimatta, että se kuvaa sattumuksia, jotka tapahtuivat noin 200 vuotta ennen sen kirjoitushetkeä.

600 vuotta ennen ajanlaskun alkua pääoma – eli tuohon aikaan käytännössä maaomaisuus – oli voimakkaasti keskittynyt Ateenassa. Yhä suurempi osa viljelysmaasta kasaantui rikkaiden maanomistajien käsiin, ja köyhät maanviljelijät joutuivat maksamaan heille maakorkoa. Jos sato oli huono eikä koronmaksuun ollut varaa, maanviljelijä perheineen myytiin velkojen kattamiseksi orjuuteen – toisin sanoen heistä tuli maanomistajien omaisuutta:

”Köyhät viljelivät varakkaiden maita, ja jos he eivät kyenneet maksamaan vuokriaan, heidät myytiin orjuuteen, ja heidän lapsensa heidän kanssaan. Koska lain henki oli sellainen, että enemmistö työskenteli orjuudessa vähemmistön hyväksi, ihmiset nousivat kapinaan…”

Solon Ateenalainen

Solon Ateenalainen (630 – 560 eaa.)

Maa ja sen lainsäädäntö olivat siis ”muutamien harvojen käsissä”. Tilanne aiheutti pitkäaikaisia väkivaltaisuuksia ja uhkasi yhteiskunnan olemassaoloa, eikä minkäänlaista sopua ollut näköpiirissä. Tässä tilanteessa ratkaisu päätettiin jostakin syystä antaa yhden ainoan ihmisen, Solon Ateenalaisen (n. 630 – 560 eaa.) punnittavaksi. Solon itse kuului ilman muuta yläluokkaan ja polveutui yhdestä Ateenan vanhimmista ja arvovaltaisimmista suvuista, mutta syystä tai toisesta hänen on täytynyt nauttia syvää luottamusta ja arvonantoa sekä rikkaiden että köyhien leirissä – mitä tahansa Solon päättäisi, minkä tahansa lain hän laatisi, sitä noudatettaisiin: ”Sovittelijaksi nimitettiin Solon, ja koko laki annetiin hänen käsiinsä.”

Näin Solon joutui mahdottomaan tilanteeseen, kahden toisilleen täysin vastakkaisen vaatimuksen väliin. Rikkaat vaativat, että asiat tulee pitää entisellään ja että köyhien kapina tulee laittaa kuriin, köyhien vaatimus taas oli kaiken omaisuuden radikaali uudelleenjako ja rikkaiden ja köyhien välisen eron hävittäminen. Solon ei noudattanut kumpaakaan vaatimusta vaan teki kompromissin: rikkaat saivat pitää maansa, mutta kaikki velat mitätöitiin, velkaorjat vapautettiin ja kansalaisten myyminen orjiksi velkojen kuittaamiseksi kiellettiin lailla. Näin rikkaat saattoivat edelleen hallita maaomaisuuttaan ja vuokrata sitä korkoa vastaan, mutta heidän tulojaan leikattiin silti huomattavasti velkojen ja orjaomaisuuden katoamisen myötä.

Luonnollisesti kumpikaan osapuoli ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, ja riidat ja eripura jatkuivat vielä pitkän aikaa. Solonin ratkaisua kuitenkin kunnioitettiin ja ajan myötä se kantoi hedelmää: uudistus johti toiseen, ja seuraavina vuosikymmeninä Solonin ehdottamasta kompromissista pääoman haltijoiden ja työntekijöiden välillä kasvoi maailman ensimmäinen demokratia ja Ateenan kukoistava kaupunkivaltio, joka kaikkine puutteineenkin oli jotakin ennennäkemätöntä, todellinen maailman kahdeksas ihme.

”Kumman me nyt saamme, kuningaskunnan vai tasavallan?”
”Tasavallan – jos pystytte pitämään sen”, vastasi Franklin.

Voidaan siis sanoa, että demokratian synnyn taustalla oli nykypäivänäkin kaikille tuttu pääoman kasautumisen ja tulonjaon historiallinen ristiriita – se oli eräänlainen keskitie rikkaiden hirmuvallan ja massojen diktatuurin välillä. Se, että demokratia kerran oli keksitty, ei kuitenkaan tarkoittanut, että siitä tulisi pysyvä ilmiö. Vuoteen 338 eaa. mennessä klassisen Kreikan demokratia kaatui demagogien ajamaan militaristiseen laajentumispolitiikkaan ja vajosi takaisin tyrannien haltuun. Samoin kävi sen perilliselle, Rooman tasavallalle, kun karismaattinen ja suurta kansansuosiota nauttinut kenraali Julius Caesar uhmasi senaatin määräystä riisua joukkonsa aseista ja aloitti sisällissodan, joka johti keisarinvaltaan ja imperiumin syntyyn.

Ensimmäistä modernia demokratiaa saatiinkin sitten odottaa 1800 vuotta. Se syntyi, kun nouseva valtiomahti nimeltä Amerikan Yhdysvallat irtaantui väkivalloin Englannin kuningaskunnan alaisuudesta ja julistautui itsenäiseksi tasavallaksi. Yhdysvaltain demokraattinen hallitusmuoto rakennettiin alun perin pitkälti Rooman tasavallan mallin mukaan. Tarina kertoo, että eräältä hallitusmuodon arkkitehdeista, Benjamin Franklinilta, kysyttiin hänen poistuessaan Amerikan alkuperäisen perustuslain muotoilleesta kokouksesta Philadelphiassa vuonna 1787: ”Kumman me nyt saamme, kuningaskunnan vai tasavallan?” ”Tasavallan – jos pystytte pitämään sen”, vastasi Franklin.

”Donald Trump ei ole syy Yhdysvaltain demokratian rappioon – hän on sen seuraus.”

Franklin oli lukenut historiansa, eikä hänen huolensa ollut turha. Jokainen, joka seuraa päivittäistä uutisvirtaa, näkee, mitä Amerikan demokratialle on tapahtumassa. Maan ylin johto ei ole kiinnostunut noudattamaan lakeja, valehtelee avoimesti ja ajaa sumelematta omia etujaan. Raha on alkanut hallita demokraattisia prosesseja siihen pisteeseen, että korkeisiin poliittisiin virkoihin pyrkivän henkilön on joko itse oltava erittäin varakas tai turvauduttava rikkaiden tukijoiden apuun – ja tällä avulla on aina hintansa. Donald Trumpin vuonna 2017 läpi ajaman verouudistuksen jälkeen Amerikan 400 rikkaimman kotitalouden virallinen veroprosentti on tällä hetkellä alhaisempi kuin minkään muun tuloluokan, mukaan lukien kaikkein vähävaraisimmat palkansaajat. Vertailun vuoksi: vuonna 1950 alimpaan tuloluokkaan kuuluvan amerikkalaisen kokonaisveroaste oli n. 17%, ylimpään tuloluokkaan kuuluvan 70%. Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat alimmassa tuloluokassa 27% ja ylimmässä 23%. Nämä luvut kuvastavat paremminkin oligarkkista kuin demokraattista yhteiskuntajärjestystä. Yhdysvallat on tarkkaan ottaen jo lakannut olemasta demokratia sanan tiukimmassa merkityksessä – The Economist-lehden ylläpitämässä vertailutaulukossa maa on alennettu kategoriaan ”viallinen demokratia” (flawed democracy), samaan luokkaan esimerkiksi Brasilian, Intian tai Etelä-Afrikan kanssa.

Yhdysvaltain kokonaisveroaste tuloluokittain 1950 ja 2018 (lähde: The New York Times)

 

Demokratia ei kuitenkaan heikkene vain Yhdysvalloissa. Se rapautuu lukuisissa paikoissa eri puolilla maailmaa, myös syntysijoillaan Euroopassa. Historian mekanismi näyttää toistuvan: yhä useammasta tuntuu, että ”maa on harvojen käsissä” ja että he itse ovat pudonneet järjestelmän ulkopuolelle. Virallisissa puheissa ja analyyseissa tämä tyytymättömyys tavataan usein laittaa ”populistien” syyksi – populistit kuulemma johtavat ikävillä puheillaan kansaa harhaan, ikään kuin kaikki ongelmat jollakin mystisellä tavalla sikiäisivät populistien pahantahtoisuudesta, eivätkä ihmisten todellisista kokemuksista ja toivottomuudesta, joihin populistit sitten puheillaan vetoavat. Tämä kielii syvälle ulottuvasta torjunnasta ja kyvyttömyydestä myöntää, että olemme päästäneet talomme niin toivottoman huonoon kuntoon. Donald Trump ei ole syy Yhdysvaltain demokratian rappioon – hän on sen seuraus. Myös Eurooppa on täynnä ihmisiä, jotka eivät tule toimeen omalla palkallaan ja jotka ovat menettäneet uskonsa tulevaisuuteen, samalla kun ylimpiin tuloluokkiin kasautuu kohtuutonta varallisuutta. Lupaukset on petetty – liberalismin projekti on sortumassa ja ulkopuolisuuden sekä näköalattomuuden tunne on todellinen. Sillä on seurauksensa.

”Länsi keksi uuden aatteen, joka itse asiassa oli vanha, ja alkoi elää sen mukaan: rajoittamattomien, itseohjautuvien markkinoiden evankeliumin.”

Miten siis olemme niin perusteellisesti päätyneet huijaamaan itseämme? Toisen maailmansodan jälkeen ymmärrettiin, että yhdenvertaisuus ja toivo jaetusta, yhteisestä tulevaisuudesta olivat rauhan ja demokratian edellytys, ja tämän ajatuksen mukaan myös toimittiin. Mutta yksi sukupolvi riitti siihen, että sodan opetukset unohdettiin. Länsi keksi uuden aatteen, joka itse asiassa oli vanha, ja alkoi elää sen mukaan: rajoittamattomien, itseohjautuvien markkinoiden evankeliumin. Sen mukaan markkinat eivät tarvitse poliittisten järjestelmien ohjausta, vaan päinvastoin markkinat ohjaavat sekä yksilöitä että yhteiskuntia parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Toki vastaavia oppeja markkinoiden maksimaalisesta vapaudesta kokeiltiin jo 1800-luvulla – silloisen kehityksen päätepisteenä olivat maailmansodat, fasismin nousu ja demokratian radikaali kaventuminen. Kuuluisa historioitsija Karl Polanyi kirjoitti vuonna 1945, toisen maailmansodan päättyessä, että ajatus itseohjautuvista markkinoista oli todennäköisesti ihmiskunnan historian huonoin idea, mutta ”onneksi sitä ei enää koskaan tulla kokeilemaan uudelleen”. Miesparka – olisi hänellä nykyään ihmettelemistä.

”Tämä on mahtava tarina, parempi kuin Jeesus.”

Sillä näiden ajatusten mukaan me elämme vieläkin, vaikka aivan selvästi näemme, että kurssi on väärä ja laiva on ajamassa karille aivan samoin kuin aikaisemminkin. Tavallaan tämä ei ole mikään ihme, sillä uusliberalismin ideologia on suorastaan nerokas. Ajatelkaapa: kaikki maailman uskomusjärjestelmät, kaikki jumalat, profeetat ja saarnaajat ovat aina hokeneet, että ihmisen täytyy muuttua. Että jos ihminen haluaa parempaa maailmaa, hänen täytyy itse ponnistella tullakseen paremmaksi, luopua itsekeskeisyydestä ja ajatella toisia. Näin sanoi kristinusko, samaa väitti myös kommunismi. Uusliberalismin perimmäinen idea on täsmälleen päinvastainen: kenenkään ei tarvitse muuttua. Jokainen voi olla täsmälleen oma ahne ja itsekäs itsensä, ja nimenomaan tämä ahneus ja itsekkyys tuottaa parhaan mahdollisen maailman. Ihmiset toimivat markkinoilla oman etunsa tähden, markkinat järjestävät kaiken parhain päin ja jakavat kaikille kasvun hedelmät. Kaikki yritykset muuttaa ihmistä tai maailmaa ovat turhia ja johtavat vain tuhoon ja katastrofeihin. Meidän vaihtoehtomme ei ole vain paras, vaan ainoa mahdollinen tie eteenpäin. Tämä on mahtava tarina, parempi kuin Jeesus. Se on jotakin uutta, todellinen evankeliumi: kaikki maailman mulkvistit, me armahdamme teidät! On hyödytöntä ja jopa vahingollista yrittää tehdä parannusta, koska juuri väistämätön itsekkyytemme tekee kaikki lopulta onnellisiksi.

Tietenkin on selvää, että tarinan vetoavuudesta huolimatta tämäkään evankeliumi ei pelasta tai poista kärsimyksen ongelmaa: ahneus on edelleen ahneutta, eikä itsekkyys muutu hyvyydeksi. Päinvastoin, seurauksena on eriarvoisuuden lisääntyminen ja ympäristön suruton hyväksikäyttö. Tapahtuu pahempaakin, vahinkoa, joka on sielullista laatua. Kun ihmisen oletetaan perusolemukseltaan olevan ahne ja itsekäs, ja ylimmäksi ”moraaliseksi” hyveeksi kohotetaan elämän ulkoiset, mitattavat arvot – työ, ura, menestys ja raha, seurauksena on kaiken korkean katoaminen. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon nytkin: eikö jo siinä ajatuksessa, että on olemassa jotakin korkeampaa kuin raha tai oma ura ole jotakin loukkaavaa, jotakin meidän maailmankuvaamme kertakaikkisen sopimatonta? Se on hallitsevan ideologian vastainen ajatus ja perimmäinen syy siihen ilmiöön, jonka monet tunnistavat: sivistyksen katoamiseen maailmasta.

”Historiallisesti demokratia on keino pitää raha ja valta erillään toisistaan– ilman demokratiaa ne ovat käytännössä sama asia.”

Kun hyvän elämän mittatikuksi otetaan pienin yhteinen nimittäjä, ulkoisesti mitattava menestys, ihmiset jakautuvat toisilleen vihamielisiin leireihin. Menestyneiltä katoavat korkeammat päämäärät, he eristäytyvät omiin poteroihinsa ja kuvittelevat etuoikeuksiaan omiksi ansioikseen. Pudonneet taas täyttää kauna ja viha, joka etsii itselleen sopivaa purkautumiskohdetta. Se, mikä on yhteistä, katoaa. Se on ideologia, joka rappeuttaa paitsi ajattelun, myös kielen, jolla ajattelu tapahtuu: heikkojen rankaisemisesta tulee ”vastuullisuutta”, oman viiteryhmän etujen ajamisesta ”rohkeutta tehdä kipeitä ratkaisuja”, hyvinvointivaltiosta ”ylipaisunut julkinen sektori”.

Sama ristiriita, jota Solon joutui 2600 vuotta sitten tahtomattaan ratkomaan, on edelleen edessämme. Historiallisesti demokratia on keino pitää raha ja valta erillään toisistaan – ilman demokratiaa ne ovat käytännössä sama asia. Demokratian heikentyessä yhteiskunnallinen päätäntävalta siirtyy väistämättä politiikasta talouden toimijoille. Prosessi myös vahvistaa itseään: ne harvat, joille varallisuus ja valta kasautuvat, korjaavat väistämättä järjestelmää suuntaan, joka lisää kasautumisilmiötä entisestään. Pääoman kasautumisongelma merkitsee, että taloudellisesta vallasta tulee yhä enemmän ainoa todellinen valta, demokratia muuttuu yhdentekeväksi näytelmäksi, ja yhteiskunta liukuu kohti oligarkiaa.

”Avainsana tässä on irrationaalisuus – totuuden jälkeisen ajan, salaliittoteorioiden ja ”vaihtoehtoisten faktojen” nousu ajassamme ei ole sattumaa.”

Tällaisessa tilanteessa on helppo ennustaa äärioikeiston nousua määräävään asemaan: äärioikeisto palvelee yhtä aikaa sekä massojen kokemaa, lisääntyvän eriarvoisuuden aiheuttamaa vihantunnetta, että harvalukuisten etuoikeutettujen asiaa kohdistamalla nuo vihantunteet toissijaisiin, täysin irrationaalisiin kohteisiin. Avainsana tässä on irrationaalisuus – totuuden jälkeisen ajan, salaliittoteorioiden ja ”vaihtoehtoisten faktojen” nousu ajassamme ei ole sattumaa. Niin kauan kuin todellisia ongelmia ei voida kohdata, itsepetos ja ideologiaan turvautuminen tuottaa yhä uutta, radikaalimpaa ideologiaa.

On turha tuudittautua illuusioiden valtaan. Siinä ilmiössä, että demokraattiset järjestelmämme näyttävät olevan katoamassa ja kuolemassa, ei historiallisesti ole mitään ihmeellistä. On erittäin epätodennäköistä, että kansanvallan, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihanteemme säilyisivät katkeamattomina. Kaikki unelmat kaatuvat, kaikki järjestelmät sortuvat, kaikki sydämet särkyvät. Saattaa olla, että kamppailua on mahdotonta voittaa.

Soisin kuitenkin, että yrittäisimme. Demokratian historia kertoo paitsi ahneudesta ja vallanhalusta, myös ihmisten kyvystä toimia yhdessä ja keksiä ylipääsemättömiltä näyttäviin ongelmiin yllättäviä ratkaisuja. Siksi sitä on syytä puolustaa myös silloin, kun tilanne näyttää toivottomalta.

”On aika sijoiltaan”, sanoi Hamlet. ”Miksi synnyinkään sitä raiteilleen taas vääntämään?” Mutta juuri niin meidän, jotka elämme tässä ajassa, on nyt toimittava. Sillä mitä muutakaan me tekisimme, jos kerran olemme ihmisiä?

Tienaisimme lisää rahaa?

Tässä blogisarjassa Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen ihmettelee säännöllisen epäsäännöllisesti taiteen, kulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä.