Musta Saara

”Kääntäkää kellonne taakse päin, edessä kaikki on uhkaavaa! Mutta takana entiset metsät tuuheina, kosteina kohoaa! Niiden varjoissa aidot eurooppalaiset urheina, tyyninä samoaa.”

Näin laulaa valkyria Usva, joka aloittaa Mustan Saaran kahdennentoista kohtauksen. Valkyrian laulussa tiivistyy jotakin hyvin olennaista nyky-Euroopasta.

Ajassa on suurta epävarmuutta, ja monet hakevat turvaa menneisyydestä. Siellä kaikki oli yksinkertaista, vakaata, suorastaan ruusuista. Tai näin kuvitellaan.

Suuri epävarmuus on kasvualusta, josta kumpuaa oikeistopopulismi. Sen voittokulku on 2000-luvun Euroopan toistaiseksi merkittävin poliittinen ilmiö.

Tuskin on maata, jossa oikeistopopulistiset liikkeet eivät olisi tehneet merkittäviä läpimurtoja.  Vaihtoehto Saksalle, Ranskan Kansallinen liittouma, Itävallan vapauspuolue, Italian Lega, Unkarin Fidesz, Puolan Laki ja oikeus. Perussuomalaiset, ruotsidemokraatit.

Listaa voisi jatkaa pitkään. Näiden liikkeiden luomassa uudessa hyhmäisessä todellisuudessa Musta Saara liikkuu.

Oikeistopopulistien saavuttamat valta-asemat vaihtelevat. Ensimmäinen vertaistensa joukossa on Unkarin Viktor Orbán. Hän hallitsee liki yksinvaltiaana, sellaisin ottein, ettei pilkkanimi ”Viktaattori” oikeastaan enää naurata.

Orbánin maailmaan kannattaa tutustua hieman tarkemmin, koska hän on oikeistopopulistina ikään kuin yleispätevä. Hän on Fidesz-puolueen herra, ja Fideszillä taas on ehdoton enemmistö parlamentissa. Niinpä Orbán on voinut muovata maata mieleisekseen, ja hän kerää aatetovereiltaan ihailua yli valtiorajojen.

”Unkariin ei niin vain kävelläkään. Siitä maan johtajat pitävät huolen”, perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari kehui syksyllä 2017. Huhtasaari puhui jostain syystä monikossa, vaikka Unkarissa on vain yksi johtaja.

Orbán on kuohinnut vapaan median ja pannut kansalaisjärjestöt ahtaalle. Paperittomien siirtolaisten auttamisesta ja maahanmuuton edistämisestä on tehty rikos. Syksyn 2015 pakolaiskriisissä Orbán osoitti huomattavaa toimintatarmoa: Unkarin Serbian-vastaiselle rajalle pystytettiin pikavauhtia neljän metrin korkuinen raja-aita. Orbánin hengenheimolainen Donald Trump lienee saavutuksesta kateellinen.

Viktor Orbán luo viholliskuvaa ulkomaalaisista – joita Unkarissa on hyvin vähän – sekä liberaalista Euroopan unionista, vaikka hänelle kelpaavatkin kymmenien miljardien suuruiset tukirahat.

”Kansainvaellus on hidasta veden liikehdintää, joka hitailla pyyhkäisyillään syövyttää rantaviivaa”, Orbán on sanonut. ”Se näyttäytyy humanitaarisessa kaavussa, mutta sen todellinen luonne on aluevaltaus. Ja se, mikä on aluevaltausta heille [siirtolaisille], on aluemenetystä meille.”

Tämä maailma on nollasummapelin maailma, ja Unkari on Euroopan etuvartioasema. Lisää Orbánia:

”Kohtalon kirjassa lukee, että piileskelevät ja kasvottomat maailmanvoimat tuhoavat kaiken, mikä on itsenäistä, omaperäistä, perinteikästä ja kansallista. Sekoitetaan kulttuureja, uskontoja ja ihmismassoja niin, että monisävyinen ja ylpeä Eurooppamme muuttuu aneemiseksi ja alistuvaksi.”

Samaa kieltä, Orbánin kieltä, puhuvat Mustan Saaran rehvakkaat husaarit: ”Husaarit vartioivat Euroopan itälaitaa, kuukin sen taivaalta todistaa. Enää eivät tataarit ja ottomaanit vyöry sivistyksen keskushermostoon, eivät tästä ainakaan.”

Näytelmän kieli ja todellisuuden kieli ovat yhtä, ja se kertoo Euroopan tilasta paljon.

Mustan Saaran päähahmoja ovat Marine Le Penin ja hänen isänsä Jean-Marie Le Penin karikatyyrit. Hahmoja tekisi mieli pitää epäuskottavina, mutta kun ne ovat niin totta. Epänormaalista on tullut perin normaalia.

Oikeistopopulistien päätavoitteita on Euroopan ”suojeleminen” maahanmuuttajilta. Niinpä afrikkalaisista ja Lähi-idän siirtolaisista puhutaan sävyillä, joiden rasismi on parhaimmillaankin vain hennosti verhoiltua.

Mustassa Saarassa kärsijöiden joukko täydentyy romaniperheellä, kohtalon heittopusseilla. Myös halveksivat puheet romaneista ovat vuoden 2018 Euroopassa salonkikelpoisia.

Matteo Salvinin johtama oikeistopopulistinen Lega nousi vaalivoittonsa myötä Italian hallitukseen alkukesällä 2018. Salvinista tuli sisäministeri, ja yksi hänen ensimmäisistä tölväisyistään kohdistui juuri romaneihin.

Salvini esitti romanien väestönlaskentaa ja ulkomaalaisten romanien välitöntä karkottamista. ”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä”, Salvini sanoi.

Tähän kiteytyy epänormaaliuden normaalius. Sisäministerin tärkein tehtävä on pitää huolta maan sisäisestä turvallisuudesta, kaikkien, ja Italiassa hän pahoittelee, kun ei voi karkottaa oman maan kansalaisia.

Euroopan oikeistopopulistiset puolueet eivät tietenkään ole yhdestä puusta veistettyjä. Osa on jyrkän äärioikeistolaisia. Kategorian ehkä tyylipuhtain edustaja on Kreikan Kultainen aamunkoitto.

Suurin osa oikeistopopulistisista puolueista toimii kuitenkin demokratian puitteissa, väkivaltaa ihannoimatta. Sekin on hyvä muistaa. Ne mittauttavat kannatuksensa vaaleissa aivan kuten muutkin puolueet, ja niiden menestys on siten merkittävän äänestäjäjoukon tahto. Tyypillisesti eurooppalaisten oikeistopopulistipuolueiden ääniosuus on 10–20 prosentin luokkaa.

Oikeistopopulistien puheenparsi voi olla enemmistön mielestä vastenmielistä, mutta se kuuluu sananvapauteen. Taitavat oikeistopopulistit pysyvät retoriikassaan juuri ja juuri lain puitteissa.

Ranskassa Marine Le Pen on pyrkinyt tekemään Kansallisesta liittoumastaan sisäsiistiä. Hän on irtautunut isänsä Jean-Marien rumimmista kommenteista (muun muassa holokaustin vähättelystä), ja erimielisyyksien seurauksena on ollut isän ja tyttären täysi välirikko.

Marine Le Pen on Euroopan lukuisista populistijohtajista tärkeimpiä. Ranska on suuri EU-maa, ja Kansallinen liittouma (entiseltä nimeltään Kansallinen rintama) on Euroopan populistipuolueista vanhimpia. Ranska on eräänlainen Euroopan kuumemittari.

Oikeistopopulistien voimaa kuvastaa, että Ranskan kevään 2017 presidentinvaalien alla pidettiin varteenotettavana mahdollisuutena, että Marine Le Pen tekee Trumpit ja nousee Élysée-palatsin valtiaaksi.

Vaalit olivat harvinaisen selväpiirteinen taistelu kahden eri Euroopan välillä.

Emmanuel Macron tunnustautui vakaumukselliseksi Eurooppa-mieliseksi liberaaliksi. Le Pen taas kampanjoi vaatimalla Ranskaa takaisin ranskalaisille. Hän esitteli maailmankuvaa, jossa vastakkain eivät suinkaan ole oikeisto ja vasemmisto vaan ”ranskalaiset isänmaanystävät” ja ”maailmanhalaajat”.

Le Penin maalitauluina – kuten oikeistopopulisteilla yleensä – olivat maahanmuuttajat, avoimet rajat, Euroopan unioni ja euro. Euroopan unioni olisi ajautunut todella syvään ahdinkoon, jos Le Pen olisi voittanut.

Liberaali Eurooppa huokaisi helpotuksesta, kun Macron voitti vaalit 66 prosentin ääniosuudella. Tuloksessa ei ollut mitään epäselvää, mutta yksi asia liberaalilta Euroopalta tahtoo unohtua: Marine Le Peniä äänesti kymmenen miljoonaa ranskalaista.

Kaikki valta ei ole hallitusvaltaa. On myös valtaa määrätä siitä, mistä puhutaan. Ja sitä valtaa oikeistopopulisteilla on nyt kaikkialla Euroopassa. Oikeistopopulismin ääni on noussut niin kuuluvaksi, että korvia särkee.

Yhden esimerkin mainitakseni: Saksassa oli kesällä 2018 hallituskriisi, jossa otti yhteen kaksi vanhaa sisarpuoluetta, Angela Merkelin kristillisdemokraatit ja Baijerin kristillissosiaalinen CSU. Riidan aiheena oli turvapaikkapolitiikka.

Taustalla hykerteli oikeistopopulistinen AfD eli Vaihtoehto Saksalle, joka oli noussut valtakunnalliseksi voimatekijäksi. Se oli pakottanut perinteisen oikeiston jyrkentämään linjaansa.

Oikeistopopulismin esiinmarssi herättää kaksi isoa kysymystä: Mistä suosio kumpuaa? Ja miten tarina päättyy?

Ensimmäistä kysymystä olen pähkäillyt vuosikaudet. Vastaus, niin luulen, on suuri epävarmuus.

Maailma on muuttunut lyhyessä ajassa rajusti. Globalisaatio on pyyhkinyt ylitsemme kuin vastustamaton luonnonvoima, eikä se tuota pelkästään voittajia vaan myös häviäjiä. Teknologia kehittyy niin vinhaa vauhtia, että useimpien meistä on vaikea pysytellä kyydissä.

On ollut finanssikriisiä, eurokriisiä, pakolaiskriisiä. Maahanmuutto – etenkin jos se on hallitsematonta, niin kuin syksyllä 2015 – herättää huolta kansallisesta identiteetistä. Tätä huolta ei tarvitse ottaa omakseen, mutta se täytyisi ymmärtää.

Suuri epävarmuus on oikeistopopulisteille loistava sauma iskeä. He tarjoavat monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Yksi vastauksista on tunkkainen, vanhakantainen nationalismi: maalaillaan ihannekuvia menetystä idyllistä, johon nyt pitäisi palata.

Eli ”kääntäkää kellonne taakse päin, edessä kaikki on uhkaavaa.” Rajat kiinni, silmät kiinni, näkemiin todellisuus.

Vaan miten tarina päättyy? Arvaukseni on se, että oikeistopopulistit ovat tulleet jäädäkseen eikä Euroopan politiikasta kuohunta lopu.

Teknologian murros jatkuu kiivaana, mikä vaikuttaa koko elämäntapaamme. Arabimaiden ja Keski-Aasian konfliktit ja Afrikan kiivas väestönkasvu puolestaan merkitsevät sitä, että Eurooppaan pyrkijöiden määrä voi kasvaa ennennäkemättömän suureksi.

Ajassamme riittää epävarmuustekijöitä. Ja silloin riittää myös politiikan pillipiipareita, jotka johdattavat kansaa Euroopan jo kertaalleen tallaamille harhapoluille, takaisin tuuheisiin metsiin.

 

Heikki Aittokoski
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija. Hänen viimeisin teoksensa Kuolemantanssi käsittelee nationalismia Euroopassa.

Musta Saara