Ystävät
Tervetuloa lippuostoksille!

Osta tai varaa lippuja helposti puhelimella tai verkkokaupasta:

Saana Lavaste

Mitä on taiteellisen työn johtaminen tänään? Mitä on teatteriohjaaminen tulevaisuudessa?

Pohjoismaisten ohjaajankoulutusten verkosto, johon kuuluvat Oslon, Kööpenhaminan, Berliinin ja Helsingin lisäksi toivottavasti pian myös Vilnan ja Tukholman ohjauksen koulutusohjelmat, pohtii näitä kysymyksiä yhdessä.

Kööpenhaminalainen kollegani Inger Eilersen on tehnyt taiteellis-pedagogista tutkimustyötä johdettuaan ohjauksen koulutusohjelmaa toistakymmentä vuotta. Hänen ehdotuksensa on, että ohjaamisen tulisi keskittyä yhä enemmän olosuhteen luomiseen, siihen että ohjaaja määrittelee työskentelyn säännöt mutta ei päätä, mihin sisällölliseen suuntaan työskentelyn olisi edettävä. Tämä on suuri muutos vanhaan ajatukseen ohjaajasta sekä muodon että sisällön tarkalleen määrittävänä auktoriteettina.

Eilersenin ohjaamassa tutkimuksellisessa esityksessä, joka nähtiin Den Danske Scenekunst Skolen studiossa syyskuun lopussa, maahanmuuttajataustaisista tanskalaisista koostunut esiintyjäryhmä jakoi kokemuksiaan ja kohtasi syntyperäisistä tanskalaisista koostuneen yleisön monin eri tavoin. Erityistä oli, että esiintyjillä oli valta määritellä suhteensa yleisöön sekä tarinansa tai aiheensa melko vapaasti, toki Eilersenin esitykselle määrittelemien sääntöjen puitteissa.

Mitä vapaampi sisältö, sitä tiukempi muoto.

Eilerseninkin tekemä, kiinnostava havainto tällaisesta työskentelystä on: mitä vapaampi sisältö, sitä tiukempi muoto. Eilersenin ohjaaman esityksen rakenteessa esimerkiksi jokaisen kohtauksen/kohtaamisen pituus oli määritelty tarkasti ja näistä aikatauluraameista pidettiin kiinni sekunnilleen.

Kompastuskivenä tässä uudenlaisessa ohjaamisen tyylissä saattaa olla, että jos jätetään liikaa asioita auki vapauden ja vuorovaikutteisuuden hengessä, niin prosessi ja esitys jäävät kesken, levälleen. Ja keskeneräisyyshän ei lisää kenenkään mukana olevan sisällöllistä vapautta. On vaikeaa löytää keskitie, tasapaino: tarpeeksi tiukat säännöt tuottamaan tarpeeksi sisällöllistä vapautta työryhmän työskentelyyn.

Viime keväänä Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi valmistunut Joel Neves puhuu kirjallisessa lopputyössään antiautoritäärisestä ja fasilitoivasta ohjaajantyöstä ja pohtii monia samoja asioita kuin Eilersen. Nevesin tavoittelema ohjaajantyö keskittyy nimenomaan prosessin tarkkaan määrittelyyn ja päätösten tekemiseen yhdessä työryhmän kanssa, ei lopputuloksen määrittelyyn. Pyritään siis jälleen pois siitä, että ohjaaja yksin kontrolloisi sisältöä.

Tarkat säännöt ja vapaa sisältö? Kuulostaa leikiltä.
Onko ohjaajasta tulossa siis eräänlainen leikin- tai pelinrakentaja?
Onko ohjaajasta tulossa (vain) työnryhmän jäsenten taiteellisen työn fasilitaattori?

Jos seurataan tätä sisältöjen määrittelyn vapauttamista loogiseen päätepisteeseensä, niin kysymys täytyy esittää myös näin: mitä vapautta ja mitä mahdollisuuksia esitys antaa yleisölle suhteessa sisältöjen määrittelyyn?

Esitykselliset pelit ja pelilliset esitykset tekevät tuloaan. Näissä esitysmuodoissa katsoja-osallistujalla on perinteiseen positioon verrattuna enemmän vapautta. Hän voi kenties vaikuttaa tapahtumien järjestykseen, hän valitsee mihin tarjotuista osallistumisvaihtoehdoista hän tarttuu, hän saattaa toimia myös esiintyjänä.

Leikissä ja pelissähän on nimenomaan kyse sellaisten sääntöjen luomisesta, joissa suurikin joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä voi toimia ja leikkiä yhdessä verrattain lyhyen sääntöjen opettelun jälkeen.

En usko että tämä uusi ohjaamisen tapa, kutsuttakoon sitä fasilitoivaksi, antiautoritääriseksi, pelilliseksi tai prosessiin keskittyväksi ohjaajantyöksi tekisi tarpeettomaksi tai syrjäyttäisi perinteisen työtavan, jossa ohjaaja on ennakkosuunnittelussaan määritellyt melko pitkälle sekä muodon että sisällön.

Ennemminkin se tarkoittaa sitä, että työtapatietoisuus kasvaa. Ohjaajan pitää osata valita työtapa, joka parhaiten tukee taiteellista tavoitetta. Nyt ja tulevaisuudessa ohjaajan pitää osata työskennellä useammalla eri työtavalla. Ei ole enää “neutraalia” työtapaa, sitä yhtä sapluunaa jonka voisi napata hyllyltä ja joka toimisi joka tilanteessa. Ohjaajan ammattitaito ja vastuu näkyy yhä enemmän kyvyssä artikuloida ja perustella omaa työtapaansa sekä kyvyssä soveltaa sitä kuhunkin olosuhteeseen sopivaksi. Työtavan valinta on myös sisällöllinen valinta.

Työtapatietoisuus kasvaa.

Palaan alun esimerkkiin:
Inger Eilersen oli määritellyt, että hän haluaa mahdollistaa esityksellisen kohtaamisen sellaisten ihmisten välillä, joiden kohtaamista arjessa määrittelevät ja estävät kulttuuriset erot ja ennakkoluulot. Olisi ollut älyllisesti epärehellistä väittää, että hän tanskalaisena voisi tavoittaa tämän päivän maahanmuuttajan kokemuksen Tanskassa asumisesta. Siksi hän oli valinnut ohjaajana työtavan, joka mahdollisti tämän kokemuksen jakamisen ilman että kokemus “suodattuu” hänen kauttaan.

 

Saana Lavaste
Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja ohjaajantaiteen professori Teatterikorkeakoulussa.

Saana Lavaste