Saana Lavaste

Lähes kahdenkymmenen ihmisen työryhmä työskenteli 1,5 vuotta valmistellen taiteen valtionrahoitusta koskevan lain uudistusta. Minä olin yksi työryhmän jäsenistä.

Työn pani alulle kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen kesällä 2016, me jätimme esityksemme
ministeri Sampo Terholle 17.1.2018. Aika näyttää meneekö laki sellaisenaan tai lausuntokierroksen tuottamin muutoksin eduskunnan äänestettäväksi. On myös mahdollista, että lakiesityksen ehdottamat muutokset koetaan niin ristiriitaisina, ettei se pääse äänestykseen asti. Mikäli laki menisi läpi eduskunnan käsittelyssä, astuisi se voimaan aikaisintaan vuoden 2020 alusta. Tämän jälkeen kestää toki vielä vuosia, ennen kuin uuden lain vaikutukset alkaisivat näkyä taiteen kentässä täydellä voimallaan.

Kun työryhmä ryhtyi toimeen elokuussa 2016 yritimme toisin sanoen hahmottaa, miltä esittävän taiteen kenttä ja museokenttä voisivat näyttää noin kymmenen vuoden päästä ja siitä eteenpäin. Nykyinen laki on ollut voimassa 25 vuotta, joten toiveenamme oli tehdä päätöksiä, jotka olisivat valideja vielä 2040 -luvulla.

Kulttuurivos -lain (vos on lyhenne sanasta valtionosuus) piiriin kuuluivat alun perin puheteatterit, klassisen musiikin sinfoniaorkesterit sekä museot. Tämän jälkeen lain piiriin on otettu tanssi ja sirkus. Yksi ensimmäisistä asioista joista työryhmämme pääsi yksimielisyyteen, oli poistaa lain nimestä taiteenalojen määrittelyt. Vanha laki teatterin, tanssin, sirkuksen ja musiikin valtionosuuksista päätettiin korvata lailla esittävien taiteiden valtionosuuksista. Muutos tuntuu pieneltä, mutta se sisältää todella suuren ajatuksellisen muutoksen. Työryhmä ei voi tietää, mitä esittävän taiteen muotoja Suomessa on 2040 -luvulla ja miksi niitä kutsutaan. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että taiteidenvälisyys lisääntyy. Rajat tanssin, teatterin, sirkuksen ja esimerkiksi kuvataiteen uusien muotojen välillä liudentuvat koko ajan.

Nykyisen lain piirissä olevat toimijat ovat keskenään hyvin erilaisia niin kokonsa, tavoitteidensa kuin toimintaympäristönsäkin näkökulmasta. Todellinen moninaisuuden ymmärtämisen haaste syntyi kuitenkin siinä vaiheessa, kun työryhmä alkoi tarkastella esittävän taiteen kenttää kokonaisuutena, jota uuden lain pitäisi pystyä palvelemaan mahdollisimman tasapuolisesti.

Nykyinen esittävän taiteen kenttä on jakautunut kahteen leiriin: lain piiriin kuuluviin toimijoihin sekä ns. lainsuojattomiin tai vapaan kentän toimijoihin.

Tiedän itse kummallakin puolella työskennelleenä, että nämä todellisuudet ovat niin erilaiset, että yhdessä leirissä toimivien on vaikea hahmottaa toisen leirin todellisuutta ja siihen liittyviä haasteita.

Työryhmän haaveena oli siis luoda selkeä ja kaikkia toimijoita mahdollisimman yhteismitallisesti kohteleva järjestelmä. Ja kaikilla toimijoilla tarkoitimme tässä myös ja nimenomaan niin nykyisen lain sisä- kuin ulkopuolellakin olevia toimijoita. Lain ulkopuolella toimii tällä hetkellä kokonaisia taiteenaloja ja genrejä, kuten esimerkiksi sirkus sekä kuoro- ja jazzmusiikki. Yhtään kuoroa tai sirkusta ei siis ole nykyisen lain piirissä ja jazzorkestereitakin vain yksi. Samoin tanssin toimijat ovat nykyisen lain piirissä aliedustettuina suhteessa toimijoiden määrään ja katsojalukuihin.

Kokoonnuimme asiantuntijatyöryhmän työskentelyä fasilitoivan Sitran tiloissa Ruoholahdessa, korkealle kaupungin ylle nousevan tornitalon yläkerroksessa sijaitsevassa kokoustilassa. Kokoustilaan vievien hissien yksi seinä oli lasia. Hissin nousut ja laskut tuntuivat mahan pohjassa. Toisaalta näkymä tornista kauas Espooseen Helsingin yli huimasi laajuudellaan.

Nousu tuohon korkealla sijaitsevaan kokoushuoneeseen kuvaa varsin tarkasti myös sitä henkistä prosessia, jonka koko työryhmä joutui käymään läpi.

Tulimme kaikki eri taiteenaloilta, omien intressiryhmiemme edustajina. Työryhmässä istui ainakin museoiden, klassisen musiikin, jazzin, tanssin, sirkuksen, teatterin, vos -toimijoiden, vapaan kentän, koulutuksen, ammattiliittojen ja rahoittajien edustajia. Voidaksemme työskennellä yhdessä meidän oli muutettava perspektiiviämme, yritettävä nähdä koko maisema, näköala tornista. Uuden mittakaavan ja laajan perspektiivin omaksuminen ei kuitenkaan ollut helppoa, se otti mahasta, huimasi ja pyörrytti moneen otteeseen.

Kysymys ”montako euroa minun edustamani taiteenlaji saa uudessa laissa” oli pakko vaihtaa kysymykseen ”miltä Suomen esittävän taiteen kenttä voisi näyttää kymmenen vuoden kuluttua”. Oli ymmärrettävä myös mihin asioihin tämän lain puitteissa voi vaikuttaa ja mihin taas ei. Osoittautui esimerkiksi vaikeaksi ottaa kantaa tasa-arvokysymyksiin kulttuurin rahoitusta koskevan lain sisällä, koska tasa-arvo kysymyksistä säädetään omassa laissaan. Myös prekaarin taiteellisen työn olosuhteisiin pystyi tämän lain kautta vaikuttamaan vain välillisesti.

Mitä sitten opin prosessista?

Ainakin paljon siitä, miten demokraattinen järjestelmämme toimii tänään. Kysymys perspektiivistä on demokratiamme ja yhteiskuntamme keskeinen haaste. Miten vaikeaa kansalaisen on nähdä tai ymmärtää lainsäätäjien perspektiiviä ja sama on totta myös toisinpäin. Jokainen yksilö yhteiskunnassamme tuntee parhaiten oman ainutlaatuisen tilanteensa. Lainsäätäjä puolestaan haluaa luoda raameja, jotka yleistävät ja kohtelevat samalla tavalla kaikkia yksilöitä tai toimijoita.

Tämä yhtälö aiheuttaa väistämättömän ristiriidan, joka vain kasvaa monimuotoistuvassa ja yksilökeskeisessä kulttuurissamme; kulttuurissa, joka sisältää yhä kauemmas toisistaan ajautuvia tiedon universumeita.

Toivoisin lämpimästi mahdollisimman monelle kansalaiselle mahdollisuutta osallistua tavalla tai toisella itseään ja omaa elinympäristöään koskevan lain säädäntöprosessiin. Mahdollisimman moni tarvitsisi näköalan tornista. Tämä jos mikä olisi demokratiaamme vahvistava asia. Toisaalta vaihtuvuus tornin ja ruohonjuuren välillä pitäisi olla mahdollisimman suuri. Yhteisistä asioista keskusteleminen sähköistyy, on aivan uudella tavalla mielekästä, kun ymmärtää että itsellä on todellinen mahdollisuus vaikuttaa lainsäädäntöön.

Jotta toiveeni voisi toteutua, tarvittaisiin nykyistä suurempaa ymmärrystä fasilitoinnin merkityksestä monimutkaisissa muutos- ja lainsäädäntöprosesseissa.

Fasilitointi on prosessin, yhteisymmärryksen ja dialogin mahdollistamista, olosuhteen (myös ja ehkä ennen kaikkea henkisen sellaisen) luomista.

Sitran panos työryhmämme työskentelyssä oli täysin korvaamaton. Sitran tiimi projektijohtaja Helena Mustikaisen johdolla teki valtavan määrän käytännön työtä tämän laajan, sekä museo- että esittävän taiteen kenttää niin somessa kuin livenäkin osallistaneen prosessin mahdollistamiseksi. Eräs kokenut OKM:n virkamies totesi prosessin loppumetreillä, ettei ollut 30 vuotisen uransa aikana nähnyt näin monimuotoisesti osallistavaa lainsäädäntöprosessia.

Normaalissa lainsäädäntöprosessissa ei siis ole resursseja itse prosessin laadun parantamiseen eli sen fasilitointiin. Tämä ei ole pelkästään harmi, vaan aivan keskeisesti demokratiamme toimivuuteen ja valtion päätäntärakenteiden vuorovaikutteisuuteen vaikuttava asia. Saman asian äärellä oli brasilialainen osallistuvan teatterin uranuurtaja Augusto Boal kehittäessään lainsäädäntöteatteriksi (legislative theatre) kutsututun teatterimuodon, jonka avulla luku- ja kirjoitustaidottomatkin ihmiset pystyivät osallistumaan keskusteluihin itseään koskevista päätöksistä. Me emme ehkä ole lukutaidottomia, mutta informaatiokupliemme, monimuotoistuvien olosuhteidemme ja kaikelle tunkevan kiireen keskellä on yhä vaativampi ja tärkeämpi tehtävä luoda tila, aika ja työtavat dialogisille prosesseille.

Saana Lavaste
Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja ohjaajantaiteen professori Teatterikorkeakoulussa.

Saana Lavaste