Ystävät
Tervetuloa lippuostoksille!

Osta tai varaa lippuja helposti puhelimella tai verkkokaupasta:

Kansallisteatteri tuo näyttämölle Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset, joka on innoittanut erilaisia teatterintekijöitä jo yli sata vuotta. Dostojevskin juuret ovat kuitenkin vielä syvemmät, sillä hänen töissään on aineksia, jotka vievät aina antiikkiin asti.

Fjodor Dostojevskin (1821‒1881) teokset tempaavat lukijansa mukaan synkän realistisiin maisemiin, joissa omalaatuiset henkilöhahmot puhuvat voimakkailla ja toisiinsa sulautumattomilla äänenpainoilla. Niitä sävyttävät pitkät keskustelut, pyörremyrskymäinen rytmi ja riitelevien äänien moninaisuus. Hänen tuotantonsa tunnusmerkkinä pidetään tätä moniäänisyyttä eli polyfoniaa, jonka teki tunnetuksi venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin (1895‒1975).

Dostojevskin viimeiseksi jäänyt romaani Karamazovin veljekset (1881, suom. 2014 Martti Anhava) kiteyttää hänen kirjallisen ajattelunsa ja kirjailijanluonteensa. Sen monityylinen, moniääninen ja runsas rihmasto paljastaa henkilöhahmojen sisäisen maailman, jossa vallitsee ainainen sokkeloinen hämärä. Teos etenee episodisesti, käynnistyy hitaasti, kunnes loppua kohden kiihtyy hurjaan laukkaan. Karamazovin veljesten keskushenkilöinä ovat kolme veljestä, Ivan, Dimitri ja Aljoša, sekä heidän isänsä Fjodor Pavlovitš Karamazov. Teoksen perusvire kiteytyy Ivanin mietelauseeseen ”Jos jumalaa ei ole, niin kaikki on sallittua”, mutta sen liki tuhat sivua ulottavat juurensa syvälle eurooppalaiseen aatehistoriaan. Tärkeimpiä käsiteltäviä teemoja ovat vapaa tahto, kärsimys, syyllisyys ja henkinen eristäytyneisyys. Nämä ja monet muut asiat nousevat pintaan Karamazovien riidellessä, tapellessa, nauraessa ja juodessa.

”Jos jumalaa ei ole, niin kaikki on sallittua”

Dostojevskin teokset sopivat mitä parhaiten sovitettavaksi teatteriin, hänen romaaniensa säntäilevä pulssi pitää koko ajan lukijan varpaillaan, ja niiden kiihtyvä rytmi suorastaan pyytää pääsyä lavalle. Teatteriohjaaja Kalle Holmberg tokaiseekin Dostojevskiä koskevassa esseessään, että ”Dostojevski on maailman suurin dramaatikko, joka ei ole kirjoittanut ainuttakaan näytelmää”.

Antiikista asti kantautuvan tradition osa

Mihail Bahtinin ja Dostojevskin elämänkaarissa on tiettyä samansuuntaisuutta. Molempien suku oli köyhtynyttä aatelistoa, molemmat karkoitettiin Siperiaan, ja molemmat tuntuivat löytävän jotakin merkittävää tästä eristyksestään. Hannu-Pekka Björkman ehdottaa esseessään, että Dostojevskin omintakeisen kielen syntyyn vaikutti se, että hän tsaarin vankileireissä kuuli erilaisia murteita ja talonpoikaisia puhetapoja. Kenties hänelle paljastui, että se kieli ja se maailma jossa hän oli elänyt, ei ollut ainoa maailma, vaan niitä oli useita, sisäkkäin ja päällekäin. Ei myöskään ole ihme, että entinen vanki pohtii niin monin tavoin vapautta. Bahtinin tapauksessa karkotus saattoi olla onnenpotku, koska sen takia hän todennäköisesti selvisi Stalinin puhdistuksista.

Mihail Bahtin katsoi, että Dostojevski loi kokonaan uudenlaista romaania, jota hän kutsui polyfoniseksi. Dostojevskin romaanien tunnuspiirteitä ovat ylitsevuotava dialogisuus ja äänien tasavertaisuus ja moninaisuus. Hänen teoksissaan konfliktit syntyvät useiden kilpailevien äänien vuorovaikutuksessa, kun nämä keskenään ristiriitaiset puhujat ja heidän edustamansa ajatukset ottavat toisistaan mittaa. Konflikti saattaa ratketa, mutta nämä äänet eivät välttämättä muutu. Usein ne säilyvät omanlaisinaan, yhdistettyinä, mutta yhteensulautumattomina.

Bahtinin mukaan moniäänisyys ja dialogisuus ovat välittyneet Dostojevskille keskiajan ja renessanssin perinteestä, joka on taas saanut vaikutteensa antiikin satiirista. Hän näkee, että antiikin epäyhtenäinen traditio sallii samanlaista monitasoisuutta ja moniäänisyyttä, jota löytyy Dostojevskin taiteesta. Bahtinin mukaan moniäänisyydessä on olennaista se, että se pitää sisällään ihmiselämän kaikki tasot, niin virallisen kuin epävirallisen, niin profaanin kuin pyhän.

”Tämä kokonaisuus puolestaan on minun käsittääkseni valtavan suuri romaani, monimuotoinen, monityylinen, säälimättömän kriittinen, raittiin ilvehtivä, sanalla sanoen sellainen, että se heijastaa puheena olevan kulttuurin, kansan ja aikakauden erikielisyyden ja eriäänisyyden kaikessa täydellisyydessään. Tässä suuressa romaanissa – kehittyvässä sekakielisyyden peilissä – jokainen suora sana heijastuu siten, kuin se olisi jossain määrin rajoitettu, luonteenomaisesti tyypillinen, vanheneva, kuoleva, sekä vaihtumiseen ja uudistumiseen valmis.” (Bahtin Boomi, 165)

Ylhäinen on alhaista ja toisinpäin, tämän asetelman avulla Dostojevski nostattaa äänien myrskyn, jossa jokainen puhuja rupeaa puolustamaan sitä kapeaa aluetta, jonka itse näkee totuutena.

Bahtin käsittelee tässä lainauksessa antiikin romaania ja satiiria, mutta yhtä hyvin se voisi koskea Karamazovin veljeksiä. Antiikin romaani onkin välittynyt Dostojevskille keskiajan ja renessanssin kautta. Yhdeksi esimerkiksi renessanssin moniäänisyydestä Bahtin nostaa Shakespearen, jonka henkilöhahmot saattavat käydä läpi muutamassa repliikissä lukemattoman määrän tasoja. He saattavat aloittaa korkealla tyylillä, käydä läpi traagisen, koomisen ja kansanomaisen tyylin vain palatakseen takaisin korkeaan tyyliin jolla aloittivat. Bahtin luonnehtii, että tämän lisäksi Dostojevskin teoksissa on näkyvissä karnevaali, keskiajan ja renessanssin nauruperinne. Hänen teoksissaan henkilöhahmot kohtaavat kuin olisivat karnevaalitorilla, vapaina valta-asetelmista, ja valmiina puhumaan juuri kuin tahtovat.

Tyyppiesimerkki karnevaalitorista Dostojevskin tuotannossa on kohtaaminen isä Zoziman kammiossa. Paikalla olevat henkilöt puhuvat vapautuneesti ja käyttäytyvät täysin arvonsa vastaisesti, ja keskinäiset hierarkiat ja valta-asetelmat antavat periksi. Kohtaus päättyy tilanteeseen, jossa kunnianarvoisa vanhus heittäytyy polvilleen ja kumartaa maahan asti. Ylhäinen on alhaista ja toisinpäin, tämän asetelman avulla Dostojevski nostattaa äänien myrskyn, jossa jokainen puhuja rupeaa puolustamaan sitä kapeaa aluetta, jonka itse näkee totuutena. Dostojevskin teoksissa totuus on löydettävissä vain tästä myrskystä. Se on aina useiden vuorovaikuttavien näkemysten tulos, tapahtuma, jossa epäily on tervettä ja liika varmuus vaarallista. Puhujien tasavertaisuus ja aito dialogisuus ovat erityisen huomionarvoisia, kun muistetaan että Dostojevskin ajan Venäjä oli edelleenkin absoluuttinen monarkia, joka nojasi jyrkkiin hierarkioihin. Karamazovin veljesten henkilöhahmot eivät ole äänettömiä orjia, vaan vapaita ihmisiä, jotka kykenevät asettumaan luojansa rinnalle, olemaan hänen kanssaan eri mieltä – ja jopa kapinoimaan häntä vastaan. Henkilöitä värittää itsenäisten, toisiinsa sulautumattomien motiivien runsaus. He rupeavat elämään romaanien avulla omaa elämäänsä, ja kasvavat omaksi itsekseen vuorovaikuttaessaan toisten henkilöhahmojen kanssa.

Teos sisältääkin useiden tyylilajien sekoituksia. Se pitää sisällään runoelman, dekkarin, melodraaman ja oikeussalidraaman piirteitä, minkä lisäksi siinä on teologisia väittelyitä ja shamppanjanhuuruista juhlakuvausta.

Jälkimaailma tuntee Dostojevskin pääteokset romaaneina, mutta alun perin ne julkaistiin aikakausilehtien sivuilla jatkokertomuksina. Julkaisupaine oli ilmeisesti melkoinen, koska kirjeissään Dostojevski mainitsee hyvin usein lähestyvän deadlinen. Tekotapa on vaikuttanut teosten rakenteeseen, yllättävät kohtaamiset ja paikalle saapuvat muukalaiset ovat aikansa cliffhangereita, niillä saatiin lukija ostamaan myös seuraava numero. Karamazovin veljekset julkaistiin alun perin kuudessatoista osassa. Tästä johtuen juoni ei ollut selvillä, kun kirjoitustyö alkoi, vaan se meni siihen suuntaan, johon teoksen keskeinen idea kulloinkin sattui vetämään. Teos sisältääkin useiden tyylilajien sekoituksia. Se pitää sisällään runoelman, dekkarin, melodraaman ja oikeussalidraaman piirteitä, minkä lisäksi siinä on teologisia väittelyitä ja shamppanjanhuuruista juhlakuvausta. Paletti polveilee lajista toiseen, mutta taustalla on aina yhdistävä tekijä, dostojevskilainen maailma, joka pohjaa itsensä tällaiseen sykäyksittäin etenevään kerrontaan, ja elämän kaikkien osa-alueiden tutkimiseen.

Bahtin toteaa, että kirjallisena ajattelijana Dostojevski on parhaimmillaan. Varsinkin hänen kypsän kauden teoksissaan on näkyvissä ajatus, jonka mukaan totuus ei koskaan elä vain yhdessä ihmisessä, vaan se on prosessi, joka syntyy ihmisten käymästä dialogista. Yksityinen totuus ei tämän määritelmän perusteella voi olla totuus lainkaan.

— totuus ei koskaan elä vain yhdessä ihmisessä, vaan se on prosessi, joka syntyy ihmisten käymästä dialogista.

Bahtin oli ajatustensa takia vaarassa Neuvostoliitossa. Näkökulmien moninaisuus ei mitenkään sopinut totalitaarisen valtion yksiääniseen ihanteeseen. Hänen Dostojevskia käsittelevät tutkimuksensa julkaistiinkin lännessä vasta 1960-luvun lopulla, vaikka ne oli kirjoitettu jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Dostojevski itse oli taas jatkuvasti tsaarin sensorien hampaissa, useimmiten ”säädyttömien ilmausten takia”, mutta häntä myös valvottiin, minne hän menikin. Entinen rangaistusvanki olisi herkästi joutunut oikeuslaitoksen rattaiden jauhettavaksi, jos näyttöä keisarinvallan vastaisesta toiminnasta olisi löytynyt. Vielä yli 15 vuotta Siperian karkoituksen jälkeen, vuonna 1872, vaadittiin tsaarin sensoreilta vahvistus, että Dostojevski sai ryhtyä päätoimittamaan aikakausilehteä Kirjailijan päiväkirja. Samalla esitettiin ”Täydet varaukset henkilön aikaisemman toiminnan suhteen”.

Dostojevskin terveys heikkeni Karamazovin veljesten kirjoitusprosessin aikana. Vuonna 1877 aloitettu romaani jäi hänen viimeisekseen, eikä hän koskaan ehtinyt kirjoittaa aikomaansa jatko-osaa. Se on Bahtinin mukaan ainoa Dostojevskin suurista romaaneista, joka pysyy avoimena, eikä pääty kertojan selittävään tai kokoavaan lopetukseen, ja hyvä niin. Juuri tämä avoimuus kutsuu luokseen yhä uusia lukutapoja ja tulkintoja, esseitä, elokuvia, teatteriesityksiä, keskusteluita, jotka vaihtavat ajatuksia keskenään ja täydentävät toinen toisiaan. Totuus ei ole yhdessäkään niistä, vaan niissä kaikissa.

 

Mikko Toikka
Kirjallisuustieteen maisteriopiskelija, Jyväskylän yliopisto. Kansallisteatterin dramaturgiosaston harjoittelija.

 

LÄHTEET
Bahtin, Mihail: Dostojevskin poetiikan ongelmia, Orient Express, 1989
Bahtin, Mihail: François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru, Like, 2002
Björkman, Hannu-Pekka: Dostojevskin rikoksen ja rangaistuksen vuodet, teoksessa Dostojevski, kiistaton ja kiistelty, Anhava-Huttunen-Pesonen, Siltala, 2017
Holmberg, Kalle: Epäilyksen evankeliumia Ateneumissa, teoksessa Dostojevski, kiistaton ja kiistelty, Anhava-Huttunen-Pesonen, Siltala, 2017
Koivunen-Riikonen-Selenius: Bahtin Boomi!, Turun yliopisto, 1991
Troyat, Henry: Dostojevski, Otava, 1995