Siirry pääsisältöön

Viime viikon torstaina valmistui Kansallisteatteriin Undocumented love -esitys, jossa pakolaistaustaisten henkilöiden tarinoita kerrotaan syyrialais-suomalais-irakilaisella esiintyjäjoukolla. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomien kriitikko Maria Säkö kirjoitti arviossaan mm. ”teoksessa ei rakenneta jotain toisia vaan siinä pyritään joka tasolla näkemään ihmisten samanlaisuus – ja ennen kaikkea ihmisten pyrkimys hyvään”. Mutta sitten hän jatkaa, että esityksen heikkous on suomalaistaustaisten taiteilijoiden elämänkokemusten sekoittaminen turvapaikanhakijoiden ja paperittomien tarinoihin, joille annettua tilaa olisi Säkön mukaan pitänyt kunnioittaa enemmän. Kriitikkoa hiertää elämänkokemusten ”epäsynkka”.

Me, esityksen käsikirjoittaja ja ohjaaja, olemme arvostamamme pitkän linjan kriitikon kanssa kovasti eri mieltä. On tärkeää antaa ääni syrjäytetyille ja toiseutetuille ihmisille, ja siksi koko esitys on valmistettu. On kuitenkin aivan yhtä tärkeää kuvata sitä, minkälaisia identiteetin liikahduksia pakolaistaustaisten ihmisten kohtaaminen meissä hyvinvointivaltioon syntyneissä aiheuttaa. Teatteritaide tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden tuoda erilaisia elämänkokemuksia yhteen ja katsoa, mitkä asiat meitä kaiken tämän vastakkainasettelun keskellä yhdistävät. Mitä minussa tapahtuu, kun yritän asettua sinun asemaan? Voisiko johonkin yhteiseen nojautua ja siten rakentaa jotain uutta?

Mielestämme ”etuoikeutettujen” henkilöiden näkökulman mukaan tuominen ei ole millään tapaa pois pakolaistaustaisilta esiintyjiltä, päinvastoin. Esityksemme on dokumentti siitä prosessista, jonka olemme yhdessä läpikäyneet varsin haastavan aineiston äärellä maailmanpoliittisesti erityisen vaikealla hetkellä. Työryhmän jäseninä kaikki esiintyjät ovat tasa-arvoisia erilaisista taustoistaan huolimatta. Kaipaammeko todella ”pakolaisteatteria”, jossa pakolaisuuden kokeneet ihmiset eristetään omalle näyttämölleen? Kaipaavatko sitä myöskään pakolaistaustaiset taiteilijat, jotka ennen kaikkea haluavat olla osa yhteiskuntaa?

Olemme iloisia siitä, että esityksemme saa kriitikolta näin paljon huomiota. Huolemme kohdistuu siihen, mihin kulttuurinen keskustelumme on menossa. Syitä miksi etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö ei saisi sanoa tai tehdä sitä tai tätä suhteessa globaaliin epätasa-arvoon on lukemattomia. Helpompaa olisikin olla ottamatta riskiä ja pistää suu kiinni.

Taiteen kenttää ravisteleva keskustelu hyväksikäytöstä ja kulttuurisesta omimisesta tuo esiin piileviä valtarakenteita ja on syvästi tarpeellinen. Se – kuten yhteiskunnallinen keskustelu ylipäätään – muuttuu populistisessa ajassamme kuitenkin hetkessä mustavalkoiseksi. Jos taiteen tekijä ottaa esiin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten asioita, häneltä aletaan äkkiä vaatia eräänlaista moraalista yli-ihmisyyttä. Kun ”etuoikeutettu” ja ”kovia kokenut” kohtaavat, ilma täyttyy eettisistä kysymyksistä. Jos laittaa itsensä likoon, joutuu tekemään tiliä oman etuoikeutetun asemansa kanssa. Siinä prosessissa ei ole yhtä oikeaa eikä toista väärää, vaan koko joukko eri tavoin lommoisia vaihtoehtoja. Taiteilija on tietysti vastuussa valinnoistaan ja valta-asemastaan, mutta moraalisesti täydellinen ei kukaan ihminen ole. Täydellisyyteen tähtäävä ihmiskuva ei myöskään tuota kiinnostavaa, itsekriittistä taidetta.

Olemme kasvaneet taiteilijoiksi Suomessa, jossa sananvapaus on tärkeä arvo, ja jossa taiteilijan tehtävänä, ja myös eräänlaisena velvollisuutena, on ilmentää ihmisyyttä sen kaikissa muodoissa, poissulkematta kenenkään ääntä, tai tarinaa. Sananvapautta seuraa vastuu: on olennaista miten ihminen asetetaan esille. Jos moraalisen paniikin vallassa lakkaamme kertomasta Toisten tarinoita, tai omiamme, menetämme paljon. Ehkä kaikkein eniten menetämme, jos lakkaamme kuulemasta mitä itsessämme tapahtuu Toisten tarinoita kertoessamme.

Jussi Lehtonen
Undocumented love -esityksen ohjaaja

Kati Kaartinen
Undocumented love -esityksen dramaturgi

Mielipidekirjoitus on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipidesivulla 4.2.2020.