Siirry pääsisältöön

”…mutta maamme kehitys on hidasta, liian hidasta. Kolmannen maailman maana oleminen on vaikeaa.”

Guatemalalainen lastenoikeusjärjestö Ciprodeni julkaisi hiljattain ajatuksia herättävän videon YouTubessa. Siinä toimintaan osallistuvat lapset ja nuoret kertovat siitä, mitä he tekevät maassaan lasten oikeuksien hyväksi. Yksi nuorista aktivisteista peilaa myös globaalia ulottuvuutta: ”…mutta maamme kehitys on hidasta, liian hidasta. Kolmannen maailman maana oleminen on vaikeaa.” Hän jatkaa: ”Tiedämme hyvin, että monet ihmiset maamme ulkopuolella eivät huomaa, mitkä ovat niitä varsinaisia ongelmia, joiden keskellä yhteisöt elävät, eivätkä he tunnista niitä haasteita, joita nuorilla ja lapsilla on.”

Videon tarjoama välähdys guatemalalaisten nuorten tekemästä työstä sekä heidän ajattelustaan saa aikaan halun kääriä hihat ylös heidän rinnallaan ja ryhtyä maailmanparannustöihin. Videon nuori sanoo meille ulkopuolisille, että emme voi kuitenkaan missään auttaa, jos emme tunne paikallista tilannetta. Ja sama kääntäen: en voi mitenkään osallistua, jos en luovu siitä harhaisesta käsityksestä, että jo jollain tavalla tuntisin tuon tilanteen.

Miten hyvin oikeasti tunnemme maat, kaupungit ja järjestöt, joiden nimet löytyvät kehitysyhteistyön kumppanien listoilta? Eeva Rinteen tuoreen väitöskirjatutkimuksen (2019) mukaan emme kovin hyvin, sillä 2000-luvulla ilmestyneiden oppikirjojen maailmankuva on yhä varsin länsikeskeinen. Tiina Harvia (2020) taas kirjoittaa kriittisesti suomalaisesta mediasta, jossa näkyvyyttä saavat helpommin valkoiset hyväntekijät kuin vaikkapa pitkäjänteistä kehitystyötä tekevät paikalliset organisaatiot. Suomalaisten suppeaan maailmankuvaan on alettu herätä eri tahoilla: peruskouluissa globaali näkökulma vahvistuu uusien opetussuunnitelmien myötä ja useat kansalaisjärjestöt kouluttavat parhaillaan opettajia käsittelemään kehittyvien maiden teemoja ennakkoluuloja purkavilla menetelmillä.

”Nyt kun olen tutustunut sinuun, olen ymmärtänyt, etteivät valkoiset osaa kaikkea.”

Ennakkoluuloja on toki meillä kaikilla. Guatemalalainen ystäväni viskasi parin kuukauden tuntemisemme jälkeen omat ennakkoluulonsa romukoppaan todeten kirpeästi: ”Nyt kun olen tutustunut sinuun, olen ymmärtänyt, etteivät valkoiset osaa kaikkea.” Maassa oloni aikana palasin usein ajatukseen siitä, että ehkä suurin merkitys vapaaehtoistyövuodellani onkin siinä, että kaikki ne, joiden kanssa työskentelen, tajuavat juuri tämän. Ja epämiellyttävää mutta totta, että itsekin sen tajuaisin.

Aika monesti ulkomailla asuessani olen kokenut, että minut on jonkin ennakkoluulon – oli se tällainen positiivissävytteinen tai ikävämpikin – suljettu ulos isosta yhteisöstä. Ja että muutamat ihmiset ovat aina silti tutustuneet minuun ja todistaneet ystävyyden kautta, että en ollutkaan sellainen kuin ennakkoluulo kertoi. Tai että ehkä olin, mutta eri syistä kuin yleisesti ajateltiin.
Sen sijaan että jäisimme jumiin siihen, että millainen ”minä” olen tai ”sinä” olet, olisi ehkä paljon hyödyllisempää koettaa tutustua ja tajuta sitä moniulotteista olosuhdetta, jossa joku ihminen elää. Aivan kuten guatemalalainen nuori pyytää, meidän tulisi tietää enemmän niistä asioista, jotka konkreettisesti vaikuttavat lasten ja nuorten elämään.

”Pollan puhuu ihmisen ennakkoasenteista luontoon ja niiden ylittämisestä. Koen että samat prosessit pätevät myös globaaliin yhteiskuntaan.”

Viime aikoina olen ajatellut, että maailmanparannustyöläinen hyötyy puutarhurin asenteesta, siitä samasta jota yhdysvaltalainen Michael Pollan hahmottelee kirjassaan Toinen luonto ‒ puutarhurin oppivuodet (2018). Pollan puhuu ihmisen ennakkoasenteista luontoon ja niiden ylittämisestä. Koen että samat prosessit pätevät myös globaaliin yhteiskuntaan.

Kirjassa kuvattu puutarhuri elää hyvin konkreettisessa suhteessa ympäristöönsä työnsä kautta. Hän ei piittaa niinkään teoreettisista perusteluista vaan siitä, toimiiko jokin asia käytännössä. Hän kokeilee, näkee tulokset, kokeilee uudestaan. Hän tutustuu oman palstansa maaperän ominaisuuksiin ja pyrkii yhteistyöhön ympäröivän luonnon kanssa etsien ratkaisuja, joilla saisi vihanneksensa menestymään juuri kyseisessä ilmastossa. Puutarhurin tärkeä oppi on, että hän ymmärtää prosessien verkkaisuuden ja sen, että ne voivat yllättää hänet. Silti hän ei koskaan ole valmis jättämään puutarhaansa ‒ maailmaa ‒ oman onnensa nojaan.

Pollanin ajattelussa yhdistyvät sekä ennakkokäsitysten aktiivinen purku, vahva tietoisuus ilmiöiden paikallisuudesta sekä aktiivinen itse itseään kehittävä työskentely. Sen sijaan, että ajattelisimme olevamme toisten puutarhojen asiantuntijoita, voisimme koettaa korjata oma tonttimme kuntoon. Ja rikkaana maana meidän vaikutuspiirimme on laaja. Maailman puutarhurit Guatemalassa, Suomessa ja muualla, muokkaavat paikallisia olosuhteita jotenkin tähän malliin, konkreettisilla teoilla ja periksi antamatta. Sellaiseen työhön on oikeastaan aika helppoa ajatella lähtevänsä mukaan.

”Pollanin ajattelussa yhdistyvät sekä ennakkokäsitysten aktiivinen purku, vahva tietoisuus ilmiöiden paikallisuudesta sekä aktiivinen itse itseään kehittävä työskentely.”

Saija Raskulla, äänisuunnittelija, joka työskenteli vuoden Taksvärkki ry:n pitkäaikaisessa kumppanijärjestössä PAMI:ssa Guatemalassa. Järjestö mm. kouluttaa nuoria aktiiviseen kansalaisuuteen ja ajaa poliittisia muutoksia lasten oikeuksien toteutumiseksi. Kansallisteatterin Ilmasilta-esityksen äänet ovat hänen käsialaansa.

LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOA

Encuentro de Niñas, Niños y Adolescentes organizado por CIPRODENI. Youtube, 13.1.2020.

Harvia, Tiina: ”2000-luvun oppikirjat kertovat edelleen vanhanaikaista tarinaa kehitysmaista ‒ ’Kuvista tulee käsitys kuivista kylistä ja köyhyydestä” sanoo tutkija Eeva Rinne. Maailma.net, verkkojulkaisu 23.1.2020.

Kaskinen, Martta: ”Hyväntekijyys ja kolonialismin taakka.” Maailman kuvalehti, verkkojulkaisu 4.2. 2020.

Pollan, Michael: Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Suom. Kilpeläinen, Tapani. niin&näin, 2018.

Rinne, Eeva: (Moni)kulttuurinen maailmankuva ja kuulumisen politiikka suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa ja nuorten kokemuksissa. Tampereen yliopisto, 2019.