Atlantis

Tämä kevät on ollut lakkojen aikaa. Helsingin yliopistossa Kalevalan päivää juhlittiin kaikkien työntekijäryhmien lakolla, ensimmäistä kertaa historiassa professoritkin lakkoilivat. Syynä olivat takkuilevat neuvottelut Sivistystyönantajan kanssa.

Myös varhaiskasvattajat lakkoilivat, kun julkisuuteen tuli epäilys, että lastentarhaopettajien palkkatasoa pidetään keinotekoisesti alhaisena pääkaupunkiseudun työnantajatahojen kartellilla. Opettajat eivät ole lakkoilleet, ainakaan vielä. Luultavasti siksi, että he eivät yksinkertaisesti jaksa. Facebook-kaveripiirini toisilleen tuntemattomilla opettajajäsenillä on kaikilla vuorollaan kiertänyt Perikato-nettimeemi, jossa Bruno Ganzin näyttelemä Hitler raivoaa sitä, että jossakin koulussa vielä todellakin opetetaan niin, että koululaiset, jopa ne heikommin eväin koulunsa aloittaneet, oppivat.

Kaiken huippuna sähköpostiin tupsahti kansainvälisen tiedekustantamon mainos, jossa kirjauutuuksien joukossa myös teos nimeltään Toxic University – Zombie Leadership, Academic Rock Stars and Neoliberal Ideology. Kirjassa australialainen kasvatustieteen ja sosiaalioikeuden emeritusprofessori John Smyth tarkastelee, kuinka uusliberalistinen ideologia on päässyt harhauttamaan yliopistot tehtävästään, turmellut korkeakouluopetuksen ja pahentanut yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Mitä ihmettä tässä maailmassa oikein on meneillään?

Omalla tavallaan tätä yrittää selvitellä, kysellä ja ihmetellä Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistyöproduktio Atlantis. Sen tapa ei ole dokumenttiteatteria, ei edes realismia, vaan oikeastaan niin kaukana vastakkaisella laidalla kuin ikinä vain pääsee. Siis ronskisti fantasian puolella. Maailmassa, joka tiukuna putoaa tyhjyydessä. Sisällä vuoren uumenissa ja syvällä meren pohjassa. Siellä uuttera kääpiökansa lisääntyy munista, tekee tiedettä virheistä, kokkailee kultaa. Ja kun päivä on pulkassa, rumpumarssitaan sydänten kyllyydestä, parrat tutisten.

Fantasia-genre ja sen lähisukulainen scifi nauttivat elokuvan ja kirjallisuuden lajityyppeinä suurta suosiota. Teatterissa niitä nähdään harvemmin ja silloin kun nähdään, kyse on yleensä sovituksista. Atlantis on tässä mielessä harvinaisuus: teatterissa kotoperäinen fantasianäytelmä omalakisine, omituisine maailmoineen. Ja kuten nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden suurimman klassikon, J.R.R. Tolkienin Tarun Sormusten Herran, myös Atlantiksen vakautta horjuttaville tapahtumille saa halutessaan uumoilla yhtäläisyyksiä oman maailmamme kanssa. Katsojan tehtäväksi jää tehdä vertailut.

Minun assosiaationi luikahtavat yhdysvaltalaisen filosofin, Martha C. Nussbaumin kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää esittämään huoleen humanististen tieteiden ja taideaineiden asemasta nykyisessä ja tulevassa koulutuksessa, niin perusasteen kuin korkeakoulutuksen piirissä. Nussbaum vertailee maailmanlaajuisesti koulutustraditioita ja -filosofioita sekä viimeaikaisia koulutuspoliittisia linjauksia. Hän toteaa eri puolilla maailmaa vallitsevan suuntauksen, jossa talouskasvu on otettu koulutuksen ylimmäksi päämääräksi. Tästä seurauksena on ollut resurssien keskittäminen teknologian ja soveltavien luonnontiedealojen opetukseen ja yleissivistävän opetuksen, kuten humanististen ja taideaineiden, karsiminen tarpeettomia rönsyinä. Tämä ei enää ole suomalaisissakaan yliopistoissa vieras ajatus.

Nussbaumin mielestä tässä ollaan tekemässä vakavaa virhettä. Yleissivistys, humanistiset aineet kuten historia ja filosofia, ovat keskeisiä demokratian ja kriittisen kansalaisuuden rakennuspalikoita. Taideaineet taas ovat aikuisten leikki ja leikki puolestaan on tärkeä ja tarpeellinen keino muun muassa oppia empatiaa, kykyä eläytyä toisen ihmisen asemaan.

Nykymaailma edellyttää kriittistä maailmankansalaisuutta, johon sisältyy paljon tietoa erilaisten ihmisten elinolosuhteista sekä ymmärrystä keskinäisistä riippuvaisuuksista. Nämä taidot eivät kehity itsestään ja ne voidaan myös kadottaa. Siksi niitä on syytä kehittää ja harjoitella.

Kun korkeakoulutukseen on omaksuttu bisneslogiikka, jossa onnistuminen määritellään vain mitattavissa tuloksissa ja talousmittareilla havaittavalla vaikuttavuudella, yliopistoista tulee tutkintojen tuotantolaitoksia. Tätä kehitystä vastaan protestoi myös Helsingin yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstö helmikuisessa lakossaan. Nykyhallituksen korkeakouluja koskevassa visiossa tilaa saa vain opetus, tutkimus jää lapsipuolen asemaan, jos sitäkään. Olen kuullut humanistissa aineissa toimivan yliopistonlehtorin harkitsevan alan vaihtoa ja kouluttautumista opinto-ohjaajaksi, että aikaa jäisi edes loma-aikoina, työajan ulkopuolella harrastaa tutkimusta.

Nussbaumin mukaan tuotantolaitoslogiikalla ollaan tuottamassa ”hyödyllisten koneenosien sukupolvia”. Tästä saattaa seurauksena olla ”sielun itsemurha”, josta intialainen kasvatusfilosofi Rabindranath Tagore varoitti noin sata vuotta sitten. Nussbaum kertoo, että Intiassa, Gujaratin osavaltiossa tämä on jo konkretisoitunut. Siellä nähtiin vuonna 2002, ”miten kuuliaisten insinöörien joukko voidaan muuttaa pöyristyttävän rasistisia ja epädemokraattisia hankkeita täytäntöön panevaksi murhaajien laumaksi” (Nussbaum 2010, 166).

Haluamatta sen kummemmin demonisoida yhtä ammattiryhmää, johon yritysjohtajuudesta suoraan poliittisen päätöksenteon huipulle singahtanut pääministerimmekin kuuluu, on todettava, että hallituksen koulutuspolitiikka ei herätä luottamusta, rasismi on tullut näkyvämmäksi ja saanut lisää institutionaalisia ulottuvuuksia, ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämispyrkimyksistä on siirrytty sen aktiiviseen kasvattamiseen. En sano, että näillä asioilla olisi mitään keskinäistä riippuvuussuhdetta, mutta meneillään samoihin aikoihin näillä meidänkin huudeilla.

— hallituksen koulutuspolitiikka ei herätä luottamusta, rasismi on tullut näkyvämmäksi ja saanut lisää institutionaalisia ulottuvuuksia, ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentämispyrkimyksistä on siirrytty sen aktiiviseen kasvattamiseen.

Demoneista puheen ollen, niitä manataan Atlantiksessakin esiin säännöllisin väliajoin antamaan visioo, tulevaisuuden suuntaa ja elämälle merkitystä. Kuten loppujen lopuksi varmaan kaikki demonit, Atlantiksen demonit ovat mielen sisäisiä, mikä tekee niistä todella hankalia päihitettäviä. Siksi myös sankaruus, sellainen suuren tehtävän mittaiseksi kasvu ja ylevöityminen niin kuin Sormusten herrassa tai Tähtien sodassa ottaa heikosti luontuakseen. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin hyvän ja pahan erotteleminen omiin lokeroihinsa. Ne ovat tiukasti yhteen punoutuneena hyvien aikomusten ja osaoptimoidun ongelmanratkaisun vyyhtenä. Siis: tervetuloa aikuisten maailmaan!

Outi Lahtinen
Kirjoittaja on Atlantiksen esitysdramaturgi sekä kriitikko ja teatterin tutkija, FL.

Atlantis