Verkkosivustoamme uusitaan! Tästä johtuen ohjelmisto / kalenterinäkymissämme on toimintaongelmia. Tällä hetkellä nopein tapa tehdä lippuostoksia on Lippu.fi-verkkosivustolla. Pahoittelemme häiriöitä.

Suomalaisella on uralilainen sielu; toisin sanoen kuulumme samaan muinaiseen kantauralilaiseen kulttuuriyhteyteen laajalla alueella Euraasiassa elävien uralilaisten kansojen (suomalais-ugrilaiset ja samojedikansat) kanssa. Sukulaisiamme ovat muiden muassa saamelaiset, marit, komit ja Uralin takaiset hantit.

Maailmakuvaamme leimasi muinaisuuden hämärässä kolme keskeistä asiaa, syklisyys, maailman kerroksellisuus ja usko kaikkialla oleviin ja vaikuttaviin sieluihin. Sielu-uskoon perustui myös pyyntikulttuurisen ihmisen selviytymiselle niin keskeinen shamanismi. Myöhemmin, maanviljelyksen saavuttua ja asetettua ihmiset enemmän tai vähemmän paikoilleen, sielu-uskon tilalle tuli ainakin osittain voimausko ja siihen pohjautuva magian harjoitus. Luonnon tuonpuoleisten voimien hyödyntämisen lisäksi magian lähtökohtia oli usko samankaltaisen aikaansaamiin samankaltaisiin vaikutuksiin. Lisäksi perimme yhteisestä kantauralilaisesta vaiheesta, ajalta n. 6000 vuotta sitten, joitakin maailmakuvan keskeisiä ja läpi eri kulttuurivaiheiden kestäviä topografisia piirteitä: pohjoisen ilmansuunnan myyttisen leiman vainajalan suuntana, vesiteiden keskeisyyden elävien ja kuolleiden maailmojen yhdistäjänä sekä Pohjantähden erityismerkityksen maailmakaikkeuden keskuksena ja taivasta kannattelevan maailmantolpan kiinnityspisteenä. Kantauralilaisena pidetään myös vertikaalisen ja horisontaalisen hahmotuksen yhteensulautumista myyttisessä maisemassa.

Uralilaisten kansojen maailmansyntymyytit vihjaavat aikaisemmin olemassa olleeseen maailmaan tai ainakin ihmiskuntaan, ja päinvastoin, maailmanloppumyyteissä usein vihjataan uuden alun mahdollisuuteen. Maailma näyttää olleen ikuinen eikä lopussa totaalisesti tuhoutuva, vaan se, mikä tuhoutui, oli vanha ihmiskunta – mutta vain antaakseen alun uudelle. Myös ihmissielu oli kiertävä, jälleensyntyvä, ja niin olivat myös eläinsielut. Me suomalaiset olemme unohtaneet vanhimman uralilaisen maailmansynty- ja maailmanloppumytologian. Meillä maailmankaikkeus syntyy Kalevalasta tutulla tavalla sotkan munista eikä meillä ole muistumia maailmanlopun myyteistä. Saamelaiset ja uralilaiset sukukansamme ovat kuitenkin osanneet kertoa vanhan maailman ja vanhan ihmiskunnan lopusta tuhotulvassa tai valtaisassa tulipalossa, ja ihmiskunnan uudesta alusta kahden nuoren ihmisen jäädessä luojajumalan toimesta henkiin. Yleensä nämä kaksi ihmistä ovat sisar ja veli. Näiden insestinen suhde – myyttisessä alkuajassa kun tämäkin on mahdollista – synnyttää uuden ihmiskunnan ja kulttuurin.

Maailmassa oli vertikaalisesti, pystysuoralla ulottuvuudella kolme kerrosta, ylinen eli taivaallisten jumalten maailma, keskinen eli ihmisten, eläinten, kasvien ja maanpäällisten jumaluuksien maailma sekä alinen maailma, joka kuului lähinnä vainajille. Shamaani oli se, joka kykeni kulkemaan näiden maailmojen väliä sielunmatkoillaan, jotka yleensä suuntautuivat aliseen, pelastamaan sinne esimerkiksi unen aikana hukkaan joutunutta ihmissielua. Tavallinen ihminen piti toisiin maailmoihin ja myös keskisen maailman tuonpuoleisiin toimijoihin yhteyttä pääasiassa uhreilla. Puut ohjasivat uhrien suuntaa: koivu ja muut lehtipuut ohjasivat uhrin ylisille ja keskisille jumaluuksille, kuusen tai männyn juurella annettu uhri taas suuntautui aliseen maailmaan päin.

Luonto oli elävä ja kaikella elävällä oli sielunsa, myös puilla. Muinainen suomalainen kopautti ennen puun kaatamista sen kylkeen kirveen hamaralla, jotta puun sielu ymmärsi poistua ennen kaatamista. Joka eläimellä oli myös sielu, ja metsästystapahtuma oli eräänlainen kahden välinen sopimus, jossa eläimet vapaaehtoisesti antautuivat kaadettaviksi, jos niihin suhtauduttiin kunnioittavasti. Saalista sananmukaisesti ”pyydettiin” niin eläimiltä itseltään kuin niiden tuonpuoleisilta edunvalvojilta, metsästyksenjumalilta ja saaliinhaltijoilta. Shamaanilla, suomalaisittain noidalla, oli apunaan eläinhahmoisia henkiä ja sellaisen muodonkin noita otti sielunmatkalle lähtiessään. Tämä kertoo siitä, että muinainen ihminen piti eläimiä itseään etevämpinä. Kuinka muuten olisi voinut ollakaan; eläimet kun joka suhteessa olivat nopeampia ja taitavampia liikkumaan, ja niiden vaistotoiminnot kertoivat viisaudesta ja ennen kaikkea yhteyksistä tuonpuoleisiin.

Tekniikan kehittyessä ja maanviljelyksen monipuolistaessa ihmisen elinkeinorakennetta eläinten kunnioitus laski ja ne muuttuivat kumppaneista resursseiksi. Pyytäminen vaihtui saalistamiseksi. Eläimet alettiin myös jakaa hyviin ja pahoihin sen mukaan, oliko niistä ihmiselle ja hänen elinkeinoilleen hyötyä vai vahinkoa. Sielu-uskon tilalle tuli enenevässä määrin voimausko: usko luonnossa piileviin tuonpuoleisiin mutta persoonattomiin voimiin, joita magian keinoin voitiin hyödyntää. Magia oli tuon ajan tiedettä ja tekniikkaa. Itse asiassa suhtautumisessa ympäröivään luontoon siirryttiin magian myötä moderniin näkemykseen koko maailmasta ihmiselle alisteisena resurssina. Aikanaan kristinusko ja sen ihmisen ylemmyyttä muuhun luomakuntaan nähden korostava tilanhoitajaetiikka luonnollisesti vahvistivat tätä näkemystä.

Magian käyttövoimaa oli tuonpuoleinen voima, väki, joka sinänsä oli vailla omaa tahtoa. Sitä oli raudassa, tulessa, ukkosessa jne. sekä ennen kaikkea kalmassa, kuolemassa. Myös pohjoinen ilmansuunta vahvisti taian väekkyyttä, ja usein ne neuvottiinkin tekemään esim. männyn pohjoispuolella. Osaamattomissa käsissä väki kuitenkin oli vaarallista ja arvaamatonta siinä missä osaava pystyi käyttämään sitä mitä moninaisimpiin tarkoituksiin ja sekä hyvän että pahan aikaansaamiseen. Vahingoittamistaikuus kukoisti, sillä lähimmäisen vahingoittaminen ei ollut pelkästään pahantahtoisuudesta nousevaa, vaan se perustui ajatukselle onnen vakioisuudesta. Onnea – useimmiten taloudellista – oli maailmassa vain vakiomäärä eikä se lisääntynyt vaan se saattoi vain jakautua eri tavoin. Niinpä naapurin pellon tai karjan vahingoittamien maagisin keinoin oli yksinkertaisesti tarkoituksenmukaista, sillä naapurilt a saamatta jääneen hyödyn ajateltiin tulevan taian tekijälle; hänen peltonsa kasvoi vastaavasti paremmin ja lehmänsä lypsivät enemmän. Onneksi myös suojaus- ja vastataikuus kukoisti. Väen avulla saadut vaikutukset suunnattiin oikeaan kohteeseensa usein samankaltaisuuden periaatteen avulla. Niinpä esimerkiksi neidonlukko-kasvin (oik. noidanlukko) hieman avainta muistuttavan muodon uskottiin vastaavasti avaavan kaikkien tyttöjen aittojen ovet, kun sitä käytettiin yhdessä jonkin väekkään aineen tai asian kanssa.

Kantauralilaiselta ajalta kantautuvat maailmankuvan topografiset piirteet tulevat parhaiten esiin vainajalan sijainnissa: matka vainajalaan tapahtui vesitietä pitkin siitä huolimatta, että vainajala oli yhtä kuin manala eli maan ala. Muinaisihmisten myyttisessä maisemassa se sijaitsi yhtä aikaa horisontaalisesti kaukana Tuonelanvirran päässä ja vertikaalisesti syvällä maan alla. Ja suuntana oli pohjoinen. Sen suunnan osoitti heille kiinteä kirkas piste taivaalla, Pohjantähti.

 

TT Risto Pulkkinen on uskontotieteilijä sekä Helsingin yliopiston ja Lapin yliopiston dosentti. Häneltä on ilmestynyt teos Suomalainen kansanusko − Samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus, 2014).