Verkkosivustoamme uusitaan! Tästä johtuen ohjelmisto / kalenterinäkymissämme on toimintaongelmia. Tällä hetkellä nopein tapa tehdä lippuostoksia on Lippu.fi-verkkosivustolla. Pahoittelemme häiriöitä.

Mika Myllyaho tilasi Saska Saarikoskelta juhlapuheen kevään 2017 teatterikauden avajaisjuhliin. Jukka-Pekka Palo esitti upean puheen Juhana von Baghin dramatisoimana ja ohjaamana sekä Verneri Pohjolan säestämänä juhlaväelle 11.1.2017. Puhe Suomelle esitettiin Suurella näyttämöllä myös 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2017. Paljon onnea Suomi!

Hyvät ystävät, tiesittekö, että kaloja sattuu?

Kun kalastajan kolmikärkinen koukku osuu hauen, taimenen tai ahvenen herkkään suuhun, kala tuntee kammottavaa kipua. Joskus kala ahmaisee vieheen syvälle nieluunsa ja silloin koukku raatelee rikki sen kurkun ja sisukset. Siiman päässä rimpuillessaan kala kärsii hirvittäviä helvetintuskia.

Kalojen kipua tutkittiin Edinburghin yliopistossa vuonna 2002. Tutkijat ruiskuttivat kirjolohen suun ympäristöön etikkahappoa, joka sai kalan suunniltaan. Se tempoili pyrstöään puolelta toisella ja yritti hieroa suutaan akvaarion lasiin, mutta turhaan. Kun tutkijat antoivat kalalle morfiinipistoksen, se rentoutui ja alkoi taas käyttäytyä kuin normaali kirjolohi.

Biologi Hannele Telkänrannan kirja Millaista on olla eläin? herätti viime vuonna Suomessa vilkkaan keskustelun. Erityisesti kiinnostuttiin kalojen kipukokemuksista. Asiasta huolestuivat varsinkin niin sanotut peskovegetaristit, jotka ovat syöneet liharuoista ainoastaan kalaa, koska ovat uskoneet, ettei kalojen kärsimys ole samanlaista kuin muiden eläimien. Myös monet kalastajat tunsivat piston sydämessään.

”Sattuiko haukeen, kun koukut lävistivät sen leuat? Entä mitä kala tuumi, kun pusersin sen kiduskannet yhteen, työnsin puukon kitaan ja ronkin koukut irti? Kuinka kipeää teki se, että iskin haukea useita kertoja päähän?”, kyseli vapaa-ajankalastusta harrastava toimittaja-kirjailija Juhani Karila Helsingin Sanomissa.

Mitä kala tuumi, Karila pohti. Niin, tuumiiko kala tosiaan? Näkeekö se haavissa rimpuillessaan elämänsä vilistävän filminauhana silmiensä ohi? Miettikö se kaiken katoavaisuutta? Sellaista on paljon vaikeampi kuvitella kuin filosofoivaa delfiiniä, ovathan delfiinit eläintutkijoiden mukaan poikkeuksellisen älykkäitä olentoja, jotka viheltävätkin monella kielellä.

Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin viihtymisestä Särkänniemen delfinaariossa ehti tulla suuri julkinen puheenaihe ennen kuin heidät siirrettiin viime elokuussa kreikkalaisen Attikan vesipuiston avarampiin oloihin. Mitähän delfiinit nyt tuumivat? Onko heillä yhtään ikävä Tampereelle vai nauttivatko he täysin rinnoin auringosta ja uusista ystävistään? Jos he osaisivat kirjoittaa kirjeen suomalaisille ystävilleen, millaisia terveisiä he meille lähettäisivät?

Suomalaisten esi-isien uskotaan muuttaneen tälle Euraasian luoteiskulmassa sijaitsevalla niemimaalle noin kymmenentuhatta vuotta sitten. Tulijoita houkuttelivat kaloja kuhisevat järvet ja joet sekä hirvet, karhut ja muut metsien tuuheaturkkiset saaliseläimet. Voi tietysti olla, että meidän esi-isämme olivat viimeisinä jonossa, eikä heillä siksi ollut valinnanvaraa. Eivät kai he muuten tänne olisi tulleet, kaloja tai ei.

Suurin osa suomalaisten historiasta on kulunut metsästyksessä, kalastuksessa sekä metsän kasveja poimiessa. Joidenkin nykyantropologien mukaan juuri keräilytalous oli ihmiskunnan kulta-aikaa. Silloin tehtiin lyhyttä työpäivää ja lyhennettyä työviikkoa. Herkulliset hedelmät tai Suomen leveysasteilla lohet ja mustikat putoilivat suoraan suuhun. Kun ihmiset jostain hullunoikusta päättivät alkaa viljellä maata, työaika piteni, hampaat tippuivat suusta ja ihmisten keskipituus lyheni viisi senttiä.

Aiheesta voi löytää kirjallisia lähteitä. Raamatun paratiisitarina on ihan selvä kuvaus siitä, kuinka keräilystä siirryttiin auran varteen. Kun virhe oli huomattu, ihmiset vaativat tietysti syyllisiä vastuuseen ihan niin kuin nykyäänkin nostetaan meteli tosi pahoista mokista niin kuin eurosta, sotesta ja Suomen menestyksestä Rion olympialaissa.

Kuka on syyllinen, ihmiset kysyivät siltä kaverilta, jonka tehtäväksi Raamatun kirjoittaminen oli ulkoistettu. No, jotainhan siinä piti keksiä ja äkkiä. Silmääkään räpäyttämättä tyyppi ilmoitti, että syyllinen oli löydetty: se oli nainen! Nainen oli mennyt pitämään palaveria käärmeen kanssa, vaikka jumala oli ihan selvästi kieltänyt. Sen jälkeen naisen on pitänyt kärsiä synnytyskivuista, ihmisten ansaita leipänsä otsansa hiessä ja käärmeen liikkua eteenpäin mahallaan madellen. Sitä minä tosin mietin, että miten se käärme aikaisemmin oli liikkunut, pystyasennossako?

Suomessa keräilytalous jatkui paljon pitempään kuin muualla Euroopassa, eikä se ole täältä kokonaan vieläkään kadonnut. Suomihan on yhä täynnä kesälomakalastajia ja viikonloppukeräilijöitä.

Jostain syystä meillä suomalaisilla tuntuu kuitenkin olevan suuri hinku laskea itsemme samaan joukkoon kuin muut länsimaat, jotka katuvat nyt vanhoja syntejään. Suuremmat ja mahtavammat maat valtasivat aikanaan siirtomaita, alistivat niiden asukkaat ja ryöstivät niiden aarteet. Valkoiset amerikkalaiset kohtelivat julmasti intiaaneja ja tuntevat siitä nyt syyllisyyttä. Vaan entä me suomalaiset?

Pakko tunnustaa, etteivät suomalaiset ole koskaan saaneet alistettua oikein ketään. Siirtomaiden hankkimisesta me myöhästyimme. Sen sijaan suomalaisia on käyty ryöstämässä, raiskaamassa ja murhaamassa vuorotellen idästä ja lännestä. Orjiksikin meitä on viety ja paljon. Isonvihan aikana vuosina1714-16 venäläiset ryöstivät noin 10 000 suomalaista, pääosin lapsia ja nuoria. Heidät vietiin orjuuteen Venäjälle, jonne he katosivat kuin kuolleet sielut. Suomalaisia kohdeltiin siis samalla tavalla kuin afrikkalaisia, joita kuljetettiin orjalaivoilla Pohjois-Amerikan plantaaseille. Atlantin orjakauppaa muistellaan Yhdysvalloissa nyt paljon, mutta suomalaisille orjille ei ole muistomerkkejä pystytetty.

Suomalaiset olivat liian paljon alkuperäiskansa polttaakseen edes noitia. Keski-Euroopassa havahduttiin 1600-luvulla siihen, että monilla naisilla oli tapana liidellä luudillaan Kyöpelinvuorelle harrastamaan tuhmaa seksiä paholaisen kanssa. Kymmeniä ellei satoja tuhansia noitia poltettiin roviolla. Suomessa roviojuttu ei koskaan ottanut tulta. Se ei johtunut siitä, ettei Suomessa olisi ollut noitia vaan siitä, että noitia oli niin paljon. Suomessa heitä kutsuttiin tietäjiksi, ja useimmat heistä olivat miehiä. Noitavainoissa ei lopulta kuollut Suomessa kuin nelisenkymmentä ihmistä, lähes kaikki ruotsinkielisillä alueilla, joissa suomenkielistä tietäjäperinnettä ei ollut.

Siis herätys! Emme me suomalaiset ole mikään länsimainen valloittajakansa. Emme ole isoja imperialisteja emmekä edes keskikokoisia kolonialisteja. Me olemme alkuperäiskansa, melkein kuin saamelaiset. Me tulimme, kun jää meni. Meidän kielemme on orpo vähemmistökieli, jota puhuu eurooppalaisista prosentin verran. Meidän geenimme ovat tuoreen tutkimuksen mukaan niin kummallisia, ettei suomalaisia pitäisi oikeastaan edes laskea eurooppalaisiksi.

Niin, muistatte varmaan geenitutkijoiden viimekesäisen paljastuksen suomalaisten geenien omalaatuisuudesta? Se ei tullut kaikille aivan täydellisenä yllätyksenä. Rotuopeista innostuneet ruotsalaistutkijat ryhtyivät jo 1800-luvulla mittailemaan suomalaisten kalloja ja silmäpoimuja. Tapio Tammisen kirjassa Kansankodin pimeä puoli kerrottiin pari vuotta sitten, kuinka lääkäri Gustav Retzius tutki suomalaisia vuonna 1873. Näin Retzius kirjoitti: ”Tyypillinen suomalainen on saamaton ja hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään, kaikin tavoin hyvin vanhoillinen”.

Ruotsalaiset samoin kuin saksalaiset olivat meitä suomalaisia onnekkaampia. He sattuivat kuulumaan korkeampaan pohjoiseen rotuun, jota saamme ruotsalaisten ja saksalaisten mukaan kiittää useimmista ihmiskunnan merkittävistä saavutuksista. Alemmista roduista tämä pohjoinen rotu erottui tutkijoiden mukaan pitkällä ja kapealla kallonmuodollaan. Sen ihmisten pääkalloja mittailevat kraniologit saattoivat vastaansanomattomasti todistaa.

Sen sijaan suomalaisten ja saamelaisten kalloista paljastui tutkimuksissa kiusallisia kuhmuja ja painanteita, joiden perusteella meidät oli pakko sijoittaa pikemminkin lyhytkalloiseen mongolirotuun kuin kulttuuria luovaan pohjoiseen kansaan. Tätä pohjoista kansaa saksalaiset alkoivat jostain syystä nimittää arjalaisiksi.

Omassa rotujaottelussaan natsi-Saksan rotuideologi Alfred Rosenberg sijoitti suomalaiset pyöreäkalloisiin mongoleihin. Onneksi natseilla ei ollut käytössään nykyisen geenitutkimuksen tuloksia. Jos niin olisi ollut, suomalaisista ei olisi mitenkään voitu tehdä liittolaiskansaa vaan pikemmin kai lampunvarjostimia tai jotain muuta edullista kotitaloustavaraa.

Odinin sotureille ja Suomen vastarintaliikkeen jäsenille tällaiset tutkimustulokset avaavat aivan uusia näkymiä. Olen ymmärtänyt heidän pelkäävän Euroopan täyttyvän epäeurooppalaisesta aineksesta. Nyt on käynyt ilmi, että me suomalaiset olemme itse epäeurooppalaista ainesta. Rotusotureille on tarjoutunut mahdollisuus aloittaa maanosan etninen puhdistus hyvin läheltä: itsestään.

”Vain barbaarit ovat isänmaallisia!”

Sivistyneet suomalaiset siteerasivat 1800-luvun alkupuolella mielellään ruotsalaishistorioitsija Elof Tegneriä.

Ajatus Suomen valtiosta ei ollut silloin vielä tullut suomalaisten mieleenkään. Itse asiassa sen keksi ensimmäisenä ruotsalainen lääketieteen professori Israel Hwasser.

Näen yleisön joukossa hätääntyneitä ilmeitä. Mahtavatko kaikki muut täällä tuntea tämän Israel Hwasserin vai mikä hänen nimensä nyt olikaan? Puhuttiinko hänestä juuri sillä historiantunnilla, jolloin minä seurasin oravaa ikkunanlaudalla?

Älkää huoliko, ei puhuttu! Israel Hwasserista ei puhuttu koulun historian kirjoissa ollenkaan. Ei hänestä puhuta useimmissa muissakaan Suomen historiateoksissa. Minäkään en tietäisi hänestä mitään, ellen olisi sattunut lukemaan Osmo Jussilan mainiota teosta Suomen historian suuret myytit.

Mutta miten ruotsalainen lääkäri sattui keksimään Suomen? Tapahtumien kulku oli seuraava. Israel Hwasser toimi professorina Turun yliopistossa vuosina 1817-1827. Kun Hwasser palasi Ruotsiin, kuningas Carl Johan soi hänelle audienssin. Kuningas kysyi lääkäriltä, mitä vanhaan kunnon Suomeen kuuluu. Hwasser alkoi rykiä, että suomalaiset kärsivät totta kai kauheasti, kun ovat joutuneet eroon rakkaasta Ruotsistaan. Kuningas yllätti lääkärin täysin: ”On Pohjolan ja koko Euroopan rauhalle erityisen tärkeää, että Suomi on nykyiseen asemaansa tyytyväinen sekä saavuttaa onnen ja hyvinvoinnin”, kuningas Carl Johan ilmoitti hämmentyneelle professorille. Hwasser palasi kotiinsa ja alkoi kirjoittaa pamflettia suomalaisesta Suomesta. Kirjanen ilmestyi Tukholmassa vuonna 1838 nimellä ”Liittosopimuksesta Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1812”.

Kuninkaan vastaus todisti, että Ruotsi oli vihdoin saanut tarpeekseen sotimisesta. Suomi sai pysyä siellä missä oli. Kuningas Carl Johania ei muistetakaan historiassa sotilasvoitoista vaan siitä, että hän toi herkkutatin ruotsalaisiin herraspöytiin. Herkkutattia kutsutaankin Ruotsissa yhä nimellä carljohan’s svamp.

Suomalaiset pilkkasivat ensi alkuun Israel Hwasserin ajatuksia. Suomiko valtio, mitä hulluja! Hwasserin kirjaa nimiteltiin ”poliittisen runouden korttitaloksi”. Aikansa nikoteltuaan suomalaiset alkoivat kuitenkin oivaltaa, että ruotsalaisia emme voisi enää olla. Kun venäläisiksikään ei oikein haluttu tulla, käteen jäi musta pekka: suomalaisuus.

Ongelmana oli, ettei suomalaisia ollut pidetty kansana vaan metsäläisinä, joilla ei ollut omaa historiaa, kulttuuria eikä sivistyneeseen ilmaisuun kelpaavaa kieltä. Nyt ne kaikki piti luoda hirveällä kiireellä.

Onneksi historia on kuin suppilovahverot: kun sitä etsitään, se löydetään. Nopeasti suomalaistutkijat huomasivat, että suomalaiset olivat suorastaan ikivanha sivistyskansa. Suomeahan oli puhuttu jo vanhassa Baabelin kaupungissa!

Jo vuonna 1679 Ruotsissa ilmestyneessä teoksessa Atlantica väitettiin, että kreikkalaisia asui ammoisina aikoina eteläisessä Suomessa. Siksi Suomessa oli Girkslett eli Kirkkonummi. Viime vuosisadan alussa omalaatuinen tutkija Sigurd Wettenhovi-Aspa ilmoitti saaneensa selville, että maailman kaikki sivistys oli peräisin Suomesta. Siitä todistivat esimerkiksi sellaiset sanat kuin Berliini eli Perälinna, Egypti eli Äijäkupittaa, ”pyramidi” eli pyhät raamit, kulttuuri eli kultaura ja ruotsinkielen sanan ”människa” eli ”maannussija”.

Viime kesänä saimme taas uusia, yllättäviä tietoja suomenkielen alkuperästä. Kirjassaan Etymological Dictionary of the Sumerian Language assyriologi Simo Parpola väitti, ettäsumerin kieli kuuluu uralilaisiin kieliin, ja on siten sukua suomenkielelle. Todisteeksi tästä Parpola nosti sellaiset sumerinkielen sanat kuin ”ajja” eli suomen äijä, ”kim” eli kiima ja ”min” eli miniä.

Mutta anteeksi, nyt minä harhauduin kauas ajatuksiini. Paha tapa, pahenee iän mukana, varokaa vain. Enkös minä ollut puhumassa kalojen kokemasta kivusta? Mutta ensin pitää vähän taustoittaa.

Sallikaa minun siis esitellä Norbert Elias, saksanjuutalainen sosiologi, joka kehitti teorian ihmiskunnan sivilisaatioprosessista. Eliasin mukaan julmuus ja väkivalta ovat vähentyneet, kun ihmiset ovat oppineet hillitsemään itseään. Aikaisemmin me ihmiset teimme pahoja asioita, jos kukaan ei ollut vahtimassa, mutta vähitellen olemme oppineet pitämään tunteemme kurissa ja elämään ihmisiksi.

Haluatteko esimerkkejä? Olkoon menneeksi. Lastensadut! Vielä sata vuotta sitten lapsille luettiin sellaisia satuja, joita ei voisi tänä päivänä lukea edes aikuisille. Muistellaan vaikka vähän.

Hannussa ja Kertussa köyhät vanhemmat yrittivät tappaa lapsensa hylkäämällä heidät metsään. Lapset pelastuivat, mutta ainoastaan joutuakseen julman noidan vangeiksi. Noita yritti lihottaa laihoja lapsia voidakseen syödä nämä, mutta päätyikin uuniin itse ja käristyi hengiltä.

Punahilkassa susi söi sairaan isoäidin, mutta metsästäjä tappoi suden kirveellä ja kaivoi isoäidin tämän vatsalaukusta. Onnellinen loppu.

Lumikissa äitipuoli myrkytti tyttärensä ja sai rangaistukseksi tulipesässä kuumennetut rautakengät, joissa joutui tanssimaan itsensä kuoliaaksi hääkansan pilkatessa ympärillä.

Maxissa ja Moritzissa tottelemattomat pojat kuolivat myllyssä. Siitä muistetaan säkeet: ”Pojat joit’ ei saaty hyviks, on nyt jauhettuina jyviks.”

Vielä isovanhempamme pitivät tällaisia satuja opettavaisina tarinoina. Nyt ne tuntuvat sadistisilta kauhukertomuksilta. Me ihmiset olemme herkistyneet muiden kohtaloille. Juuri sitä Norbert Elias sillä sivilisoitumisella tarkoittaa.

Ikävä kyllä, Eliasin kirja Uber den Prozess der Zivilisation sattui ilmestymään vuonna 1939. Teoria ihmisten raakuuden vähentymisestä ei saanut toisen maailmansodan syttymisvuonna kovin laajaa kannatusta. Onneksi Elias pääsi pakoon natsien vainoja ja vietti loppu-uransa melko tuntemattomana sosiologina Englannissa.

Kaikki muuttui, kun Eliasin kirja käännettiin englanniksi 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Siitä tuli sensaatio. Vanhoja asiakirjoja ja hautausmaita kaivelleet historioitsijat olivat huomanneet, että länsimaissa tehtiin 1900-luvun loppupuolella jopa sata kertaa vähemmän henkirikoksia kuin 500 vuotta aikaisemmin. Sata kertaa vähemmän, se on paljon! Kukaan ei tiennyt miksi. Vain Norbet Eliasille oli sille selitys.

Maaliskuussa 1943 neljän vuoden vankeustuomiota Huittisten varavankilassa kärsinyt 30-vuotias Toivo Harald Koljonen surmasi kirveellä viisihenkisen Hakasen perheen sekä näiden naapurin Anna Maria Mäkisen. Koljonen tuomittiin teostaan kuolemaan. Hänet teloitettiin Turussa Kärsämäen ampumaradalla 12. lokakuuta 1943.

Toivo Koljonen oli viimeinen siviilioikeuden päätöksen perusteella teloitettu suomalainen. Suomi lakkautti kuolemanrangaistuksen rauhan aikana vuonna 1949 ja myös sodan aikana vuonna 1972.

Kuolemantuomion lakkauttaminen oli osaa pitkää kehitystä. Kuulustelujen yhteydessä käytetty kidutus kiellettiin 1700-luvulla, kun kuningas Kustaa III:lle oli osoitettu, että kidutettu ihminen tunnustaa mitä vain, senkin, mitä ei ole tehnyt. Tieto siitä ei ole ilmeisesti vielä ehtinyt Yhdysvaltoihin, sillä siellä maan uusi presidentti on uhannut ottaa uudestaan käyttöön vesikidutuksen, tuon Espanjan inkvisition 500 vuotta vanhan innovaation.

Raipparangaistus eli julkinen piiskaaminen kiellettiin Suomessa asetuksella vuonna 1868. Siihen asti varsinkin köyhät olivat usein joutuneet maksamaan sakkonsa raippoina. Siitä jäi elämään sanontakin: ”Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan”. Piiskaamisessa kuului muuten käyttää noin aikamiehen sormen paksuista koivua.

Kaikki nämä uudistukset olivat seurausta humanistisesta ajattelusta, joka alkoi 1700-luvulta alkaen levitä kaikkialle sivistyneeseen maailmaan. Uuden opin mukaan ihmisillä oli tiettyjä perusoikeuksia, kuten oikeus elää, hallita omaisuuttaan ja ajatella vapaasti. Periaatteet lausuttiin ääneen Yhdysvaltain perustuslaissa ja Ranskan vallankumouksessa. Vuonna 1948 humanismin opit kirjattiin Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistukseen. Niistä tuli siis melkein kuin ihmiskunnan perustuslaki. Tai niin moni ainakin toivoi.

Suomi oli pitkään hyvin väkivaltainen maa. Jo 1800-luvulla huomattiin, että Suomessa tehtiin paljon enemmän miestappoja kuin naapurimaassa Ruotsissa. Isontalon Antti ja Rannanjärvi, heidät ainakin muistatte! Suomalaisten väkivaltaisuutta on yritetty selittää puukoilla, kännikulttuurilla ja miehen kunnialla. Murhien määrä kääntyi vielä 1900-luvun alussa selvään nousuun, joka huipentui sisällissodan hirmutöihin.

Suomen itsenäisyys, se jota käymme nyt ankarasti juhlimaan, alkoi aivan hirvittävällä verilöylyllä. Työläiset murhasivat herroja, ja sotilaat ampuivat työläisiä kasaan kuin koiria. Suomalaisia oli pidetty nöyränä ja Jumalaa pelkäävänä kansana. Käsitystä jouduttiin tarkistamaan.

Kun sisällissota loppui, tappaminen jatkui. Vastaitsenäistynyt Suomi oli vaarallinen maa. Oli sotaretkiä, poliittista väkivaltaa ja ihan tavallisia murhia. Aina 1930-luvulle asti Suomessa tapettiin vuodessa enemmän kuin kahdeksan ihmistä 100 000 suomalaista kohti. Sen jälkeen tappaminen alkoi onneksi rauhoittua.

Henkirikosten määrä on hyvä keino vertailla eri maita ja eri aikoja. Pahoinpitelyn tai raiskauksen määritelmät voivat muuttua, mutta tappo on aina tappo. Tappojen ja murhien väheneminen onkin selvin todiste suomalaisten sivilisoitumisesta.

Tappaminen väheni vuoteen 1969 asti, mutta silloin se kääntyi yllättäen uuteen nousuun. Asiasta syytettiin keskiolutta. Sama nousu tapahtui kuitenkin samoihin aikoihin muissakin länsimassa. Ilmeisesti rikosten lisääntyminen liittyi jotenkin 60-luvun kapinaan.

Tällä hetkellä Suomessa tapetaan noin 1,7 ihmistä 100 000:tta kohti. Siis enää viidennes itsenäisyyden alkuvuosista. Muutos on ollut valtava elämänlaadun parannus varsinkin miehille, sillä henkirikosten tekijöistä noin 90 prosenttia ja uhreistakin 70-80 prosenttia on ollut miehiä.

Vielä sata vuotta sitten suomalainen mies sai tosissaan pelätä henkensä puolesta, mutta tänään tappajan uhriksi joutuu vain todella huonolla onnella.

Vaimoa Suomessa sai hakata vapaasti vuoteen 1889 asti. Rangaistavaa oli vain pysyvän ruumin vamman tuottaminen tai vaimon pahoinpiteleminen ”siniseksi ja veriseksi”.

Sen jälkeen perheväkivalta on ollut periaatteessa kiellettyä. Asiaan oli kuitenkin pitkään vaikea puuttua, koska se oli 1990-luvulle asti asianomistajarikos. Naisen piti todistaa oikeudessa miestään vastaan, eikä se ollut helppoa – varsinkaan, jos mies sattui olemaan väkivaltainen raivohullu.

Vasta parikymmentä vuotta sitten perheväkivallasta tuli samanlainen rikos kuin muustakin väkivallasta. Samalla raiskaus avioliitossa tuli rikokseksi.

Perheväkivallan yleisyydestä on ollut vaikea saada luotettavaa tietoa. Nykyään väkivaltana pidetään monia sellaisiakin asioita, jotka olivat takavuosien perheissä pelkkää karua arkea. Tutkimusten mukaan näyttää kuitenkin selvältä, että ainakin naisten kokema väkivalta on vähentynyt todella paljon, 30 vuodessa suunnilleen neljäsosaan.

Parisuhdeväkivallan uhrina kuolee kuitenkin vuosittain yhä parikymmentä naista, mikä on Suomen kokoisessa maassa todella paljon.

Kun vaikeista asioista on alettu puhua, on huomattu, että perheväkivallan uhri voi olla myös mies, ja yllättävän usein onkin. Tai lapsi. Ei ole kauan siitä, kun suurin osa suomalaislapsista sai luunappeja, tukkapöllyä tai Koivuniemen herraa. Kurittaminen oli suorastaan vanhempien velvollisuus. Vuoden 1889 rikoslaissa määrättiin, että jos 7–15-vuotias lapsi oli syyllistynyt rikokseen, ”vanhempain tahi sen, jonka hoidossa ja valloissa lapsi on, tai toimeenpanevan viranomaisen pitää sitä huoneessa toteensaatavasti kurittaa”.

Lasten ruumiillista kuritusta alettiin vakavissaan arvostella vasta 1960-luvulla. Laissa se kiellettiin vuonna 1984.

Vielä 30 vuotta sitten melkein puolet suomalaisista hyväksyi omien lasten kurittamisen. Nykyään niin ajattelee enää 15 prosenttia. Lapsiaan tukistaa vielä noin neljäsosa vanhemmista, mutta piiskaaminen tuntuu uusimpien kyselyjen mukaan loppuneen kokonaan.

Ajatelkaa! Vain kaksi sukupolvea sitten lapsia lyötiin ja piiskattiin melkein kaikissa suomalaiskodeissa. Kuvitelkaa kaikkea sitä itkua ja tuskaa ja nöyryytystä. Tai muistelkaa! Moni teistäkin on varmaan joskus saanut isän tai äidin kädestä. Ja miksi isät ja äidit sen tekivät? Rakkaudesta!

”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”, opetettiin suomalaisten sananlaskujen kirjassa.

Vanhemmat tiesivät, että elleivät he piekse lastaan tottelevaiseksi ja nöyräksi, joku muu tulee sen tekemään. Ja joku muu voi lyödä paljon kovempaa. Maailma oli julma paikka. Se murskasi herkät ja heikot jalkoihinsa.

Tiedättekö, mitä ovat Karuselli, Kirsikkapuisto ja Venuksen kukkula? Ne ovat helsinkiläisten puistohomojen salaisia kohtauspaikkoja 1960-luvulta..

Homojen piti tavata salaa iltahämärässä, sillä homoseksuaalisuus oli Suomessa laitonta vuoteen 1971 asti. Rikos siitä oli tullut vuonna 1894. Ennen sitä lainsäätäjä ei varmaan voinut kuvitella, että moista luonnottomuutta saattoi olla edes olemassa.

Tieteen nimissä levitetyillä epämääräisillä opeilla perusteltiin 1900-luvun alkupuolella monien muiden vähänkin normista poikkeavien ihmisten vainoamista.

Niin, silloin puhuttiin poikkeavista. Eikä se tarkoittanut vain seksuaalisia vähemmistöjä tai kehitysvammaisia tai psyykkisesti sairaita vaan myös esimerkiksi vasenkätisiä. Ihan vakavasti otetut tiedemiehet yhdistivät vasenkätisyyden niin rikollisuuteen, heikkolahjaisuuteen kuin homoseksuaalisuuteenkin.

Suomessa vasenkätiset pakotettiin vielä 1960-luvulla ottamaan koulussa kynä kauniiseen käteen eli kirjoittamaan oikealla kädellä. Myöhemmin sen on todettu aiheuttaneen vasenkätisille monenlaisia ongelmia, esimerkiksi änkytystä.

Tällainen pakkoyhdenmukaistaminen liittyi äärimmilleen vietyyn kansallisajatteluun. Kansakunta kuvattiin ihmisruumiina, josta huonot kohdat piti leikata pois kuin kuivat oksat omenapuusta. Vain silloin kansasta kasvaisi terve, vahva ja yhtenäinen. Kun heikompana pidetty aines suljettiin laitoksiin, pantiin vankilaan tai steriloitiin, se tehtiin ihan niiden ihmisten omaksi parhaaksi.

Sairausluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vuonna 1981, mutta kehottaminen homoseksuaalisuuteen pysyi rikoksena aina vuoteen 1999 asti. Tänään eläkkeelle jäävä homo on syntynyt rikolliseksi, elänyt kolmikymppiseksi asti sairaana ja joutunut viisikymppiseksi asti varomaan sanojaan. Hänelle Suomen vapaus ja itsenäisyys ovat näyttäneet vähän toiselta kuin suomalaisten enemmistölle.

Vuosien mittaan noin tuhat suomalaista ehti saada rikostuomion homoseksuaalisuudesta. Mutta se ei ollut ainoa ongelma. Laki teki homoista lainsuojattomia, joita voitiin vapaasti kiusata ja käyttää hyväksi. Puistikoissa homot joutuivat pelkäämään poikajengejä, joiden huvina oli käydä hakkaamassa ja ryöstämässä ”hinttejä”.

Tutkimusten mukaan nuorten homoseksuaalien itsemurhariski on ollut jopa 3-4-kertainen valtaväestöön verrattuna. Kuinka monta ihmishenkeä ennakkoluulot ja ahdasmielisyys ovat sadan viime vuoden aikana Suomessa vaatineet?

Talvi- ja jatkosodassa kuoli noin 95 000 sotilasta ja parituhatta siviiliä. Se on sattumalta suurin piirtein sama määrä ihmisiä kuin Suomi on menettänyt itsemurhissa itsenäisyyden aikana.

Tilastokeskuksen mukaan miesten itsemurhien määrä nousi kuin vaaranrinne aina vuoteen 1990 asti. Pienet pudotukset koettiin vain 1930-40-luvuilla talouslaman ja sodan vuosina. Vuonna 1990 peräti 1200 miestä lopetti oman elämänsä. Suomi oli itsemurhien suurvalta, Euroopan kakkonen heti Unkarin jälkeen.

Sen jälkeen miesten itsemurhat kääntyivät onneksi nopeaan laskuun. Nyt itsemurhien määrä on vähentynyt puoleen huipputasosta.

Naisten itsemurhakäyrä on hyvin erinäköinen. Itsenäisyyden alkuvuosina noin sata naista vuodessa päätyi itsemurhaan, mutta 1950-luvulla määrä kaksinkertaistui. Myös naisten itsemurhien määrä oli huipussaan vuonna 1990. Silloin 300 naista päätti oman elämänsä. Nyt naisten itsemurhien määrä on laskenut 200:n tasolle.

Itsemurhien väheneminen johtuu tehostuneesta mielenterveystyöstä ja paremmista lääkkeistä, mutta myös siitä, että meistä on tullut sallivampia toistemme ja itsemme suhteen. Erilaisuus on rikkautta eikä rikollista, vastoinkäymiset ovat osa elämää, tunteet eivät tee meistä heikkoja vaan vahvoja. Maailma ei ole mustavalkoinen vaan siitä löytyvät kaikki sateenkaaren värit.

Mutta silti, sata tuhatta suomalaista kuollut turhaan! Saman verran kuin Lahden kaupungissa on asukkaita. Jos heidät olisi haudattu omille hautausmailleen, valkoisten ristien rivit olisivat yhtä pitkät kuin sotiemme sankarihautausmailla. Mutta ei heille ole pystytetty muistomerkkejä eikä museoita. Itsemurhan tehneistä puhutaan vieläkin usein häpeillen tai vältellen. Mutta hekin ovat osa itsenäisyytemme tarinaa, juhliemme hiljaisia kunniavieraita.

Mutta samalla kuin muistamme kuolleita, voimme onneksi iloita pelastuneista. Itsemurhien väheneminen on pelastanut jo kymmenentuhatta ihmistä elämälle vuoden 1990 jälkeen. Se on saman verran ihmisiä kuin asuu Kauniaisissa. Ja pelastuneiden kaupungin asukasluku kasvaa koko ajan.

Sivilisaatiokehityksen ansiosta olemme oppineet tunnistamaan väkivaltaa ja alistamista sielläkin, missä sitä ei aikaisemmin edes huomattu. Aikaisemmin kouluissa oli koviksia, nyt heitä kutsutaan koulukiusaajiksi. Aikaisemmin työpaikoilla oli vittumaisia pomoja, nyt siellä on työpaikkakiusaamista. Aikaisemmin oli namusetiä, nyt pedofiileja. Aikaisemmin oli pyllyn taputtelijoita, nyt seksuaalisia ahdistelijoita. Aikaisemmin mies huusi ja nainen nalkutti, nyt perheissä on henkistä väkivaltaa. Takavuosina armeijassa tehtiin pojista miehiä, nyt sellaista kutsutaan simputtamiseksi ja asiasta rangaistaan rikoslain 45. luvun 16. pykälän mukaan.

Usein näkökulman vaihdokseen on tarvittu rohkea ihminen, joka on ensin kivitetty ja sitten pyhitetty. Usein hän on ollut kirjailija. Raiskatun naisen tunteista meille kertoi Märta Tikkanen vuonna 1975 kirjassaan Miestä ei voi raiskata. Upseerien mielivallan ja sotilaiden simputuksen paljasti Pentti Haanpää vuonna 1928 ilmestyneessä novellikokoelmassaan Kenttä ja kasarmi. Suomalaisia kirjat järkyttivät. Miten nainen voikin kirjoittaa noin rumasti! Miten joku saattoikin häpäistä tuolla tavalla isänmaata ja puolustusvoimiamme!

Ja sitten oli tietysti Väinö Linna.

Sota on raakaa menoa. Se on sivilisoitumisen vastakohta. Sodan aikana tunteet on pantava sivuun, koska niille ei ole sijaa silloin, kun on vain pakko pysyä toimintakykyisenä. Aina se ei onnistu. Muistatte varmasti tämän kohtaamisen Tuntemattomasta sotilaasta.

Pensaikosta ilmestyi mies, joka teki asennon. – Herra alikersantti, sanoi Riitaoja kuuliaisena kuin alokas, hymyillen typerää hymyä.

– Saatanan paskiainen! Mitä siinä irvistelet?

– En irvistele, herra alikersantti. Riitaojan hymy katosi, ja hän alkoi pelokkaasti pälyillä ympärilleen, seisoen edelleen jäykässä asennossa.

– Herra alikersantti. Herra alikersantti, matki Lehto vihaisesti. Et sinä minusta herroittelemalla selviä. Saatana, minun tekisi mieli vetää sinua, mutten ilkeä.

Riitaoja astui askelen taaksepäin ja änkytti ääni vavisten.

– Pelottaa, herra alikersantti. Se kun vinkuu. Sellasen äänen kun pitää.

– Rupee poraamaan, kurja! Lehto tunsi vihaa ja inhoa, mutta ei sentään kiusannut onnetonta enempää. Hän vihasi Riitaojan pelkoa samalla tavalla kuin hän vihasi kaikkea heikkoutta ja niin kuin hän oli vihannut kaikkia ”henkisiä” keskustelua parakissa. Minkä vuoksi hän sen teki, sitä hän ei itsekään tiennyt, sillä kysymys ei edes tullut hänen mieleensä. Hän toimi siten vain siksi, että hänellä oli sellainen tunne.

Lastenpsykoterapeutti Mirjam Kalland on tulkinnut alikersantti Lehdon taustaa. Kallandin mukaan Lehto on hylätty lapsi, joka ei halua kiinnittyä kehenkään eikä mihinkään, sillä lapsuuden voimakas hylkäämiskokemus ei saa toistua. Lehto ei voi kestää Riitaojan heikkoutta, koska se tuo hänen mieleensä pienen pelokkaan pojan, joka hänkin on kerran ollut.

Sota sysäsi suomalaisten sivilisoitumista kauas taaksepäin. Jo sodan aikana 18 000 suomalaista sai apua henkisiin vammoihinsa. Asiasta ei voinut kuitenkaan julkisesti huudella, koska se ei sopinut kuvaan karskista suomalaisesta sotajermusta. Sodassa pelko oli heikkoutta, josta voitiin rangaista kuolemalla.

Rintamalta palasi hiljaisia miehiä. Valittaa ei saanut, kun oli sentään hengissä selvitty. Heikot sortuu elon tiellä, mutta jätkä sen kun porskuttaa. Syyllisyys painoi, painajaiset valvottivat. Muistot olivat liian raskaita naisten ja lasten kanssa jaettaviksi. Kaikkein vaikeimmista asioista voitiin puhua vain aseveljien kesken, usein viinan avustuksella.

Sitä paitsi Suomen selviytymistaistelu jatkui. Venäjä pelotti, maa oli jälleenrakennettava. Ei siinä ehditty miesten tunteita miettiä. Posttraumaattista stressireaktiota ei tunnettu, mutta jälkeenpäin on helppo huomata, että siitä kärsi kokonainen miespolvi.

”Hoitamattoman posttraumaattisen stressin pitkäaikaiset vaikutukset voivat ilmetä vielä kymmenienkin vuosien kuluttua”, kirjoittaa Ruma sota -kirjassa sotien psykohistoriaa tutkinut Jenni Kirves.

”Mikäli traumaa ei käsitellä millään tavalla, henkilölle voi jäädä pysyvä vihamielinen tai epäluottavainen asenne ympäröivään maailmaan. Hän on sosiaalisesti vetäytyvä ja kärsii jatkuvasta tyhjyyden tai toivottomuuden tunteesta. Lisäksi entisillä sotilailla on tavattu sellaisia pitkäkestoisia oireita kuin raaistuminen, katkeruus, kyynisyys ja kyvyttömyys rakastaa.”

Vuosikymmenien ajan Suomessa katsottiin näitä panssarimiehiä kuvitellen, että kysymys oli kansanluonteesta. Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, meillä vakuuteltiin, oikeastaan vähän ylpeänä.

Ulkomaalaisille kerrotaan yhä juttua, jossa vaimo kysyy mieheltään, miksei tämä koskaan sano rakastavansa tätä. ”Johan minä sen alttarilla kerran sanoin. Kerron heti, jos tilanne muuttuu”. aviomies vastaa. Ulkomaalaisista tämä on uskomattoman hauska tarina.

Ei siinä ole mitään hauskaa. Emme me suomalaiset miehet ole huviksemme vaienneet tunteistamme, kaatuneet työstressiin, riehuneet humalassa, kärsineet yksinäisyydestä, ampuneet kahdeksaa surmanluotia.

Viime kesänä mediayhtiö MTV kysyi suomalaisilta ajatuksia suomalaisuudesta Jorma Eton 1970-luvun runon pohjalta. Siis sen, joka alkaa: ”Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään, sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen.”

Tämä runo nostettiin takavuosina suomalaisuuden lähes viralliseksi muotokuvaksi, vaikka siinä kuvattu suomalainen on ilmiselvästi ja yksinomaisesti mies – ja vieläpä mies, joka tuntuu kärsivän joko posttraumaattisesta stressistä tai jostain muista vakavista henkisistä ongelmista.

Kun nykyään katsoo ympärilleen vaikkapa helsinkiläisessä olutravintolassa, siellä ei onneksi näe tällaisia miehiä. Pienpanimoiden uusimpia aleoluita lipittävä seurue höpöttää lakkaamatta. Kun illan istujia vähän aikaa kuuntelee, huomaa, että naisten ääni on madaltunut, kun taas miesten ääni on kohonnut bassomurahtelusta hilpeään tenoriin. Niin miehet kuin naisetkin koskettelevat toisiaan koko ajan. Panevat käden olalle. Halaavat. Hiljaista miestä näistä seurueista on vaikeaa löytää.

Rentoa juttelijamiestä pidetään helposti uuden ajan ilmiönä, saippuasarjojen ja kansainvälistymisen tuotoksena, mutta jospa juuri se onkin se oikea totuus suomalaisesta miehestä?

Minkä muun kansan myyttinen sankari on runonlaulaja, kuten meidän Väinämöisemme? Eikä kysymys ole pelkästään Kalevalasta vaan koko suomalaisesta kansanrunojen perinteestä. Ja mikä ihme se on? Mitä muuta suomalaiset – sen enempää miehet kuin naisetkaan – olisivat tehneet kuusi kuukautta vuodesta pimeissä savupirteissään kuin paikkailleet päreen valossa kalaverkkoja, vuolleet haravanpiikkejä, pyörittäneet rukkia ja puhuneet, juorunneet, runoilleet, höpötelleet, kertoilleet sananparsia, kyselleet arvoituksia, lauleskelleet – siis olleet lakkaamatta äänessä?

Runonlaulajista ehkäpä kuuluisimmalta Larin Paraskelta tallennettiin 32 000 kalevalamittaista runonsäettä. Voitteko käsittää: 32 000! Runoja on tipahdellut tämän kansan hihoista, tunkenut ulos sen saappaista ja pöllynnyt vielä sen hiuksistakin.

Mistä ihmeestä siis on peräisin tämä myytti siitä, että suomalaiset ovat hiljaisia?

Kun suomalaisuutta alettiin 1800-luvulla rakentaa, malliksi otettiin poliittista syistä pikemmin länsisuomalaiset kuin sosiaalisesti lahjakkaammat itäsuomalaiset. Idän ja lännen raja kulkee paitsi maan myös monen suomalaisen halki. Läntinen järkevyys ottaa meissä mittaa itäisestä herkkyydestä ja toinen niistä pääsee aina vuorollaan niskan päälle.

Suomalaisten kansanluonnetta arvioitiin sitä paitsi pitkään kielimuurin yli. Kun ruotsinkielinen J.L. Runeberg yritti jututtaa Suomen vuoden 1808 sodan veteraaneja, he vaikuttivat varmaankin kovin harvasanaisilta.

Kun Suomi itsenäistyi, se joutui heti pukeutumaan sotilaan sarkapukuun. Näihin aikoihin Suomessa asunut näytelmäkirjailija Bertolt Brecht havaitsi Suomen olevan maa, jossa vaietaan kahdella kielellä. Siitäkin määritelmästä suomalaiset ovat jostain syystä aina kovasti pitäneet.

Pinnan alla suomalaiset olivat tuskin kovin hiljaisia silloinkaan. Kun suomenkieliset kirjailijat pääsivät itse kertomaan omasta kansastaan, puheesta ei ollut tulla loppua. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ovat vitsinikkareita ja saarnamiehiä. Ulosanniltaan hitaamman Juhanin kustannuksella lasketaan kirjassa koko ajan pilaa. Kun veljekset pääsivät Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa sotahommiin, tuloksena oli maailmanhistorian luultavasti puheliain sotaromaani. Herjaa heitetään kirjassa niin paljon, ettei tappelemaan meinata keritä ollenkaan.

Sodan jälkeen kirjallisuudessa muotiin tuli karun ilmaisun modernismi, mutta sekin oli pikemmin sivistyneen väen kuin tavallisten suomalaisten juttu – ehkäpä juuri sen mainitun niukkasanaisuuden vuoksi. Mieslukijoidenkin suosikkeja ovat nimittäin aina olleet kirjailijat, joilta tarinaa on tullut kuin kanalta paskaa, kuten Mika Waltari, Kalle Päätalo, Veikko Huovinen, Heikki Turunen, Arto Paasilinna tai nykyään esimerkiksi Jari Tervo.

Myös musiikin puolella suomalaiset ovat suosineet nyyhkyjä miehiä. Ennen heitä kutsuttiin tunteiden tulkeiksi, tänään varmaan erityisherkiksi. Lista on pitkä: Tapsa Rautavaara, Irwin Goodman, Junnu Wainio, Badding Somerjoki, Juice Leskinen, Vesku Loiri, Jari Sillanpää – ja nyt kai sitten jo se Cheekikin.

Suomalaisten tunteet ovat pinnassa varsinkin alkukesästä, kun koivun lehdet ovat hentoisella hiirenkorvalla. Silloin muistellaan sitä yhtä, jonka kanssa katseet kohtasivat tanssilavalla 50 vuotta sitten. Joskus se katse johti hääkellojen soittoon, mutta usein vain elämänikäiseen haikeuteen siitä, millaista elämä olisi voinut olla. Tällaisten tarinoiden kuunteleminen muistuttaa, miten ankaralla kädellä kohtalo meidän suomalaisten elämää vielä vähän aikaa sitten kohteli – ja miten nopeasti kaikki on muuttunut, kun olemme siirtyneet juhannustansseista Tinderiin.

Viime kesänä Yleisradion Kadonneen levyn metsästys –ohjelmaan soitti mies nimeltä Matti. Matti kertoi siitä, kuinka hänen isänsä kuoli 1961, kun hän oli nuori poika. Hän asui silloin äitinsä kanssa talossa metsän keskellä, jossa hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin kuunnella radiota ja opetella ulkoa kotinsa ainoaa kirjaa, Almanakkaa. Kerran kun joku sattui kysymään jonkun nimipäivää, Matti muisti oikean päivämäärän ihan heti. Se herätti kuulijoissa suurta ihmetystä. ”Ja aina siitä lähtien”, mies kertoi radio-ohjelman juontajalle ylpeyttä äänessään: ”Minua onkin kutsuttu nimellä Almanakka-Matti”.

Aloitin tämän yksinpuhelun kaloista. Nyt on aika puhua apinoista. Meillä ihmisillä on eläinten joukossa kaksi yhtä läheistä sukulaista: simpanssi ja bonobo. Simpansseilla oli ihmisten mielissä pitkään hyvä maine.

Muistatte varmaan Tarzanin uskollisen apinaystävän Cheetahin. Viisi vuotta sitten Cheetahin kerrottiin kuolleen floridalaisessa eläintäysihoitolassa kunnioitettavassa 80 vuoden iässä.

Luonnossa eläessään simpanssit ovat kuitenkin raakoja petoja, jotka vartioivat tarkasti reviiriään ja murhaavat omia lajitovereitaan heti, kun tilaisuus tarjoutuu.

Sen sijaan bonobot ovat leppoisia veitikoita. Ne elävät Kongon viidakoissa suurissa laumoissa, joita hallitsevat vanhat naaraat. Urosten testosteronitaso on matala, eivätkä ne juurikaan ratko asioita väkivallalla vaan sovittelevat satunnaiset mustasukkaisuusriitansa hieromalla peniksiään yhteen. Seksillä on bonobojen elämässä muutenkin hyvin suuri merkitys. Sitä harjoitetaan kaikkien kanssa kaikilla tavoilla ja lähes koko ajan. Rauhasta ja rakkaudesta pitäviä bonoboja onkin kutsuttu hippiapinoiksi.

Norbert Elias esitti sivilisoitumisteoriassaan, että väkivalta vähenee, kun ihmiset oppivat ottamaan muita huomioon ja hillitsemään impulssejaan. Kaksi vuotta sitten amerikkalainen sosiologi Steven Pinker julkaisi kirjan Better Angels of Our Nature eli Ihmisluonnon paremmat enkelit. Siinä hän todisti, että Elias oli ihan oikeassa. Elämästämme on tosiaan tullut paljon rauhallisempaa. Bonobot ovat ihmisluonnon parempia enkeleitä.

Mutta voiko sivilisoituminen mennä liian pitkälle? Juuri niin tuntuvat jotkut nyt ajattelevan. Ympäri maailmaa ääneen on päässyt voimia, jotka leimaavat humanistisen ajattelun naiiviksi maailmanparannukseksi. Heidän mielestään maailma on raaka paikka, jossa hyväuskoiset hölmöt syödään aamupalaksi.

Heidän mustassa maailmassaan terroristit mestaavat ihmisiä, diktaattorit punovat juonia ja maailman köyhät haluavat viedä meiltä rahat ja työn. Samaan aikaan me länsimaalaiset pyytelemme kaikkea anteeksi kaikilta ja vetäydymme omaan safe placeemme murehtimaan, miten väärin on, ettei transsukupuolisille ole vieläkään kehitetty omaa symbolia WC:n oveen.

Eikä kysymys ole pelkästään Donald Trumpista tai uusnatseista. Monen muunkin amerikkalaisen mielestä me eurooppalaiset elämme pasifistisessa paratiisissa, jonka portteja amerikkalaissotilaat vartioivat. Amerikkalaiset ovat Marsista, eurooppalaiset Venuksesta, he sanovat.

”Asepalvelus on jo pitkään ollut tyystin toisarvoinen pyhäinjäännös, jota vaalitaan Suomessa lähinnä kansallistuntoisen sotasankaritaruston vuoksi”, valtiotieteen opiskelija Roy Sandberg kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidesivuilla viime kesänä.

Kirjoittajan mielestä Suomen yritys puolustautua asein Venäjää vastaan olisi mieletön. ”Jos Suomeen tosiaan kohdistuisi hyökkäys itäsuunnasta, sotilaat voisivat yhtä hyvin istuskella kotona.” Opiskelijan mukaan Puolustusvoimilla on vain yksi syy haluta lähettää nuorukaisia sotaan: ”Jottei kukaan vain pääsisi nauttimaan huolettomasta nuoruudesta.”

Mielipidekirjoitus sytytti vilkkaan keskustelun, jossa kirjoittajaa nimitettiin naiiviksi ja sinisilmäiseksi. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan, kirjoittajat muistuttivat suomeksi tai latinaksi.

Niin, mitä tapahtuu, jos meistä tulee niin pehmeitä, ettemme kykene enää puolustamaan itseämme? Historia on täynnä esimerkkejä mukavan elämän pehmentämistä kansoista, jotka ovat joutuneet väkivaltaisempien naapurikansojensa jyräämiksi. Eikö ole aika vaarallinen tilanne, jos rauhallisten bonoboiden naapurissa asuu sotaisia simpansseja?

Mutta ei puhuta yleisellä tasolla. Puhutaan henkilökohtaisesti. Sillä tavalla tämä valtiotieteen opiskelijakin varmaan asiaa ajatteli: ei sotilaallista tyhjiötä vaan omaa huoletonta nuoruuttaan.

Venäjä on hyökkäämässä. Tankit lähestyvät. Sinun on aika lähteä sotaan. Tai sinun lapsesi on lähdettävä. Vasemmassa kädessä sinulla on palvelukseenastumismääräys, oikeassa kädessä lentolippu Amerikkaan. Kumman käden valitset? Itsellesi tai lapsellesi?

Onko meistä tullut liian pehmeitä? Vai onko meistä tullut päinvastoin liian kovia. Tai yhtä aikaa liian pehmeitä ja liian kovia. Liian pehmeitä itsellemme, liian kovia ulkopuolisille?

Suojelemmeko omaa herkkyyttämme kovettamalla sydämemme muiden hädältä?

Jos me todella säälimme kaloja, miten me voimme ohittaa niin vähällä Välimeren hiekkarannoille ajautuvat hukkuneiden lasten ruumiit? Eikö se tosiaan liikuta meitä?

Näen jo edessäni kommenttiketjun kuin kobranpään. Mitä meidän muka pitäisi tehdä? Avata rajat? Kutsua Eurooppaan kaikki, jotka haluavat tulla? Mitä se merkitsisi Euroopalle? Mitä se merkitsisi meidän yhteiskunnillemme ja kulttuurillemme. Mitä se merkitsisi meidän hyvinvoinnillemme?

Kysymykset ovat vaikeita, lähes mahdottomia, ja juuri siksi niihin ei vastata. Autetaan lähtömaissa. Maassa maan tavalla. Puhutaanko hei jostain muusta.

Ihmiskunnan sivilisoitumiskehitys on tehnyt ihmisten elämästä parempaa jo satoja ja tuhansia vuosia. Metsästyskulttuurissa ihmisen yleisin kuolinsyy oli murha. Niin se on vieläkin monessa heimossa, jotka elävät esimerkiksi Amazonin sademetsien kätköissä.

Kun asetuimme aloillemme, elämästä tuli turvallisempaa. Uuden loikan ihmiskunta otti 1700-luvulla. Silloin alettiin ajatella, että kaikille ihmisille kuuluvat samat ihmisoikeudet. Tämä periaate kirjattiin YK:n ihmisoikeuksien julistukseen vuonna 1948.

Se ei tietenkään tarkoita, että kauniit ajatukset olisivat heti toteutuneet. Suomessakin monet ihmiset joutuvat yhtä taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Monessa muussa maailman maassa ihmisoikeuksia vastustetaan raivokkaasti, koska niiden sanotaan olevan uhka maiden perinteille ja kulttuurille. Se tarkoittaa niiden maiden nykyisiä vallanpitäjiä.

Sivilisoituminen on ihmiskunnan kehityksen pitkä linja, mutta ei mikään luonnonlaki. Joskus otetaan takapakkia, viimeksi isosti maailmansotien aikana. Tänäänkin maailmassa jotkut haluaisivat kääntää kelloja taaksepäin ja palata vahvojen valtaan. Me suomalaiset olemme saaneet elää 72 vuotta ilman sotaa. Toivottavasti rauha saa jatkua.

Kun sivilisoituminen on edennyt, olemme avanneet itsemme muille. Olemme oppineet kuuntelemaan ihmisiä, joita emme ennen kuunnelleet. Olemme oppineet näkemään väkivaltaa ja kärsimystä sielläkin, missä emme niitä aikaisemmin tunnistaneet. Tämä herkistyminen on tapahtunut kaikkialla maailmassa, vaikka eri tahdissa ja joskus erilaisilla tavoilla. Monessa maassa ei ole vielä hyväksytty sitäkään, että naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia.

Länsimaidenkin välillä on eroja. Joskus väitellään siitä, kenen kärsimys tulee ensin. Yhdysvalloissa on puhuttu paljon syntymättömien lasten oikeuksista ja kuvattu järkyttävästi abortoitavien sikiöiden kokemaa kipua. Suomessa raskaudenkeskeytyksestä ei ole sopivaa puhua tällä tavalla, koska äidin ja sikiön oikeudet ovat asiassa vastakkain traagisella tavalla. Maailma ei tule valmiiksi. Mistä on kauheaa puhua, siitä on helpompaa vaieta.

Ihmisten arvo mitataan siinä, miten me kohtelemme heikoimpia. Nyt se tarkoittaa myös eläimiä. Ei ole kauan siitä, kun eläinten kiusaaminen oli vielä yleinen kansanhuvi. Markkinapäivän huviksi koirille sidottiin purkkeja häntään, rasvattua sikaa jahdattiin porukalla tai kissa sytytettiin tuleen. Monissa maissa keräännytään yhä katsomaan koiratappeluja, kukkotappeluja tai härkätaisteluita.

Ranskan vallankumouksen vuona 1789 filosofi Jeremy Bentham näki kauas tulevaisuuteen. Hän ennakoi, että jonain päivänä me vielä ymmärrämme, ettei ihmisellä ole sen suurempaa oikeutta tuottaa kärsimystä toisille eläimille kuin toisille ihmisillekään. ”Kysymys ei ole, osaavatko eläimet ajatella tai osaavatko ne puhua vaan osaavatko ne kärsiä?”, Bentham muistutti.

Turkiseläinten ja tuotantoeläinten kärsimyksistä on puhuttu jo pitkään. Nyt yhä useammat ovat alkaneet kysyä, eikö eläinten syöminen ole kokonaan väärin.

”Kognitiivinen etologia osoittaa, että erittäin luultavasti kaikki nisäkkäät ja linnut, sekä myös monet selkärangattomat (kuten mustekalat) ovat tietoisia olentoja”, Oikeutta eläimille -järjestön verkkosivuilla kirjoitetaan. ”Tämä tarkoittaa sitä, että ne kykenevät kokemaan olemassaolonsa jonkinlaisena – on jonkinlaista olla kana, sika, kettu, rotta tai ahven. Tämä tuo eläimet myös moraalisen arvon piiriin.”

On siis jonkinlaista olla mustekala. Ja koska se on jonkinlaista, sillä on myös moraalinen arvo. Näin eläinaktivistit kirjoittavat. Monen korvissa tuo voi kuulostaa aika pitkälle viedyltä – varsinkin, jos sattuu pitämään kovasti friteeratuista mustekalarenkaista. Mutta samalla tavalla moraalin ala on aiemminkin laajentunut. Miksei se laajentuisi eläimiinkin? Juuri tällä hetkellä on helppoa kuvitella, että sivilisoitumisemme tekee meistä ihmisistä ajan myötä nyhtökauransyöjiä. Sitä on tosin vielä liian aikaista sanoa.

Ihminen miettii moraalia, mutta luonnolla moraalia ei ole. Luonnon näkökulmasta ihminen on kaikkiruokainen eläin. Kykenemme syömään niin kasveja kuin eläimiäkin. Juuri siksi me olemme menestyneet ja kyenneet levittäytymään jopa Suomen kaltaiselle elinkelvottomalle tundralle. Lopuksi moni meistä ihmisistä syödään, eivätkä maan mutkikkaat matkamiehet taida saada siitä suuria tunnonvaivoja. Eläinten syömisen moraalista saamme siis äänestää ihan omassa porukassa.

Suomalaisten esi-isät muuttivat nykyisille asuinsijoilleen 10 000 vuotta sitten. Suomi itsenäistyi sata vuotta sitten. Suomen itsenäisyyden aika on lyhyt tuokio tällä niemimaalla eläneiden ihmisten pitkässä historiassa. Jos tätä historiaa kuvattaisiin 24 tunnin kellotaululla, piispa Henrikin pursi saapuisi lännestä vähän ennen Kympin uutisia ja Suomi julistautuisi itsenäiseksi varttia ennen puoltayötä.

Tänään moni varmaan ajattelee, että sattuipa syntymäpäivä Suomelle huonoon aikaan. Kymmenen vuotta sitten meitä suomalaisia suitsutettiin ympäri maailmaa. Puhuttiin Pisasta, kohuttiin kännyköistä. Me suomalaiset olimme fiksuja, vauraita ja suunnattoman kilpailukykyisiä. Nyt kaikki näyttää menevän alamäkeä. Talous huolestuttaa, väki vanhenee, maahanmuutto pelottaa, poliitikot ottavat päähän. Ihmiset syyttelevät toisiaan. Monet ovat katkeria ja vihaisia.

Siksi kannattaa pysähtyä edes yhdeksi hetkeksi ja katsoa asioita vähän pitemmällä perspektiivillä. Meillä on takanamme pitkä ihmiseksi tulemisen historia. Olemme vähemmän väkivaltaisia, herkempiä toistemme tunteille, suvaitsevaisempia toistemme erilaisuudelle, kiltimpiä eläimille, hellempiä itsellemme. Meidän suomalaisten elämä ei ole koskaan ollut niin hyvää kuin se on tänään, koska me suomalaiset olemme parempia kuin koskaan ennen.

Siis hyvät suomalaiset, hyvät juhlavieraat, hyvät ystävät.

Joukkohali!