Tikoista ja ihmisistä
Pentti Linkola ja kysymys siitä, miksi luontokatoa ei saada loppumaan
Jonkinlainen näkymä Pentti Linkolaan (1932‒2020) aukeaa eräästä loppuaikojen sitaatista. Linkolaa haastateltiin 2017 Helsingin Sanomiin, ja hän vertasi Eurooppaan veneillä saapuvia ja Välimereen hukkuvia pakolaisia käpytikkoihin, joita hän oli löytänyt nuorena kuolleina merenrannalta. Tikat olivat lähteneet vaellukselle, voipuneet ja hukkuneet.
Lausunto oli linkolamainen ja asiaton. Se kertoi, kuinka Linkolasta oli tullut, jos nyt ei lausuntoautomaatti, niin ennalta-arvattava kohauttaja. Tämä oli tavallaan sääli, koska se kätki alleen kaiken sen hyvän, mitä Linkola sai aikaan havahduttaessaan tuhannet ihmiset elollisen luonnon huomioimiseen.
"Linkolaa häiritsi perustavaa laatua olevalla tavalla se, että ihminen tuhoaa luonnon järjestelmiä."
Lausunto toki myös summasi sen, että Pentti Linkola oli nimenomaan ihminen, jota kiinnosti yli kaiken luonnonjärjestys. Ei lausunto ollut vahinko. Linkolaa häiritsi perustavaa laatua olevalla tavalla se, että ihminen tuhoaa luonnon järjestelmiä. Ikävän lausunnosta teki se, että hän leimasi pakolaisten hukkumisen Välimereen hyväksyttäväksi ilmiöksi.
Sekin oli tietoista. Niin Linkola mielellään puhui ihmisistä: niin kuin muista eläimistä puhutaan, tunteettomasti, massana.
***
Tikoilla ja ihmisillä on todellinen yhteys: molemmat lähtevät maailmassa liikkeelle resurssien perässä.
Maailman kipuilussa on kyse resurssien jakautumisesta. Ihmiset lähtevät kotoaan, koska he kokevat, että eivät pääse käsiksi resursseihin, ruokaan, veteen tai parempaan elämään. Samoin toimivat nuoret linnut lähtiessään vaellukselle. Ne tarvitsevat ruokaa ja tilaa ja niiden on pakko lähteä.
"On välttämätöntä jaksaa välittää siitä, mitä muille ihmisille tapahtuu."
Emme voi suhtautua maailman ihmisiin niin, että heidän kuolemisensa resursseja etsiessä olisi ok ja hyväksyttävää. Se on päivänselvää. Jos tällainen suhtautuminen leviäisi, kansainvälisen yhteisön rakenteet luhistuisivat. Rakenteita pitää oleellisilta osin pystyssä se, että ihmishengille annetaan arvo. On välttämätöntä jaksaa välittää siitä, mitä muille ihmisille tapahtuu.
Linkolan lausahduksen taakse kätkeytyy kuitenkin myös toinen kysymys: kuinka meidän tulisi suhtautua muunlajisiin eliöyksilöihin, esimerkiksi tikkoihin, jotka kuolevat siksi, koska ne häviävät kilpailussa elintilasta, eivät muille tikoille, vaan ihmiselle?
***
Käpytikka ei ole uhanalainen. Niitä on paljon.
Se, että käpytikat vaeltavat ja osa yksilöistä kuolee, on väistämätöntä. Eläimiä on ”liikaa”. Se on koko luonnonvalinnan teorian lähtöajatus ja näin ollen peräisin Charles Darwinin kirjoituksista. Tuon kaltainen ajatus on pohja sille, miksi ylipäänsä suhtaudumme tunteettomasti eläinten taisteluun ja kuolemaan.
"Samalla syntyi myös legitimoitu tapa suhtautua muiden eläinten kuolemaan ja kärsimykseen olankohautuksella."
Lajien synnyn (1859) keskeinen ajatus oli se, että eläimiä on ”liikaa”, ja kun osa kuolee, jäljelle jää jalostunut populaatio, jonka yksilöt ovat edellisiä polvia paremmin sopeutuneita vallitseviin oloihin.
Darwin oli tavattoman lukenut. Hän oli perehtynyt esimerkiksi Thomas Malthusin populaatiopohdintoihin, siis siihen, että heikkoja ihmisiä ei pitäisi auttaa. Malthusin kirjoituksia pidettiin tunnekylminä, eikä Darwin ilmaissut olevansa niiden kanssa samaa mieltä, vaan hän siirsi noita ajatuksia kuvaamaan eläinten maailmaa. Tästä syntyi evoluutioteorian ja luonnonvalinnan teorian ydin. Samalla syntyi myös legitimoitu tapa suhtautua muiden eläinten kuolemaan ja kärsimykseen olankohautuksella.
On luonnollista, että eläimiä kuolee.
Sen sijaan ihmisille on ollut vuosikymmenien ajan vaikeampaa suhtautua ja tulkita tilannetta, jossa eliölaji harvinaistuu siksi, koska ihminen vie siltä tilan. Näinhän ihminen tekee sadoilletuhansille lajeille: tekee niiden elämisestä planeetalla mahdotonta. Tämä tapahtuu kaiken lisäksi niin nopeasti, että vaikeuksiin joutuvien lajien populaatiot eivät ehdi sopeutua ihmisen muuttamiin oloihin, vaan kokonaiset lajit katoavat.
Ihminen pohti vuosikymmeniä, miten meidän pitäisi suhtautua tähän omaan tuhovoimaamme. Nyt pähkiminen on lopussa. Se, että ihminen hävittää muita lajeja, on absoluuttisesti huono juttu myös ihmiselle itselleen. Me tarvitsemme monimuotoista luontoa.
"Ihminen on poikkeusolo."
Ihminen, jonka mielestä luonto on tärkeä, ymmärtää tämän. Kaikkien pitäisi se ymmärtää. Tarvitsemme ekosysteemejä, jotka koostuvat lukuisista lajeista ja populaatioista. Tuollaiset ekosysteemit toimivat tehokkaasti ja luotettavasti. Ne ja niiden monimuotoisuus ovat elämisemme ehto. Mutta osa ihmisistä ottaa edelleen vapaudekseen suhtautua elonkehän köyhtymiseen, ihmisen aiheuttamaan lajien harvinaistumiseen ja katoamiseen välinpitämättömästi.
Jotkut ajattelevat yhä niin, että kun kerran ihminenkin on eläinlaji, miksi ihmisen tekoja, jotka tuhoavat muuta luontoa, ei hyväksytä sellaisenaan.
Tällainen suhtautuminen olisi ehkä mahdollista, jos luonnon hävittäminen olisi vain eettis-teoreettinen ongelma. Ongelma on kuitenkin fundamentaalisempi. Ihminen on poikkeusolo. Ihmiskunta on nykyisellä toimintamallillaan uhka, joka on pakko saada kuriin, jotta monimuotoisen elämän edellytykset planeetalla säilyvät. Jotta ihmisen nykyisenkaltaiset suuret populaatiot voivat jatkaa elämäänsä.
***
Linkola ymmärsi tämän asian hyvin varhain. Hän kritisoi liikakulutusta jo puoli vuosisataa sitten.
Linkolan kultivoitunut suhde ympäröivään maailmaan näkyy Ylen vanhassa haastattelussa vuodelta 1974. Siinä Raimo Ilaskivi, kokoomuspoliitikko, myöhempien vuosikymmenten presidenttiehdokas, käy kylässä askeettisissa oloissa kalastaja-Linkolan kotona.
Miehet ovat kaukana toisistaan, se on selvää. Ilaskivi yrittää kuroa kuilua umpeen rakentavalla puheella.
”Kyllähän nyt on ryhdytty keskustelemaan siitä, että luontoa täytyy varjella…”
Linkola on kohtelias, puhuu hiljaa, mutta järkkymättömästi: ”Mikään päättymätön kasvu ei voi johtaa muuta kuin loppuun.”
Ja: ”Ihminen on sitoutunut kasvuun. Se kuuluu sen lajityypillisiin ominaisuuksiin, tämä kehittyminen. Kyllä tuho on sinetöity silloin kun tämän tyyppinen laji on syntynyt, jolla on nämä lahjat.”
"Jatkuvan, loputtoman kasvun kritiikki on vielä nykypäivänäkin jonkinlainen tabu --"
Jatkuvan, loputtoman kasvun kritiikki on vielä nykypäivänäkin jonkinlainen tabu: kun sen nostaa esille, ei synny keskustelua, ei ilmaannu vasta-argumentteja, vaan asiaan suhtaudutaan kuin uskonkappaleeseen. Aivan niin kuin joku rikkoisi sääntöjä, ei pelaisi vaan kajoaisi maalikehikkoihin!
Linkola käsitti jo 50 vuotta sitten, ehkä luettuaan Rooman klubin Kasvun rajat -pamflettia tai muuta aikalaiskirjallisuutta maailmalta, että ihminen on törmäyskurssilla muun elollisen kanssa ja vauhtia pitäisi hiljentää tai romahdus on väistämätön.
***
"Kyse on ihmisen kyvyttömyydestä antaa tilaa muille elollisille olennoille, elää niiden kanssa rinnan sopusoinnussa."
Vaikka luontokato-sana on uusi, keksitty Linkolan aikojen jälkeen, sen ydin on ollut sama vuosikymmeniä. Kyse on ihmisen kyvyttömyydestä antaa tilaa muille elollisille olennoille, elää niiden kanssa rinnan sopusoinnussa.
Minua on vuosia askarruttanut kysymys siitä, miksi luonnon monimuotoisuuden häviäminen, luontokato jatkuu ja kiihtyy. Olen pohtinut asiaa esimerkiksi kirjoissa Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019) ja sen jatko-osassa Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija (Siltala 2021).
Yksinkertaisin vastaus kysymykseen on eräs YK:n tilasto: 90 prosenttia luontokadosta johtuu siitä, että ihminen ottaa luonnosta aineita, kuten puuta, malmeja ja mineraaleja energiantuotantoon. Raivaa luontoa tuottaakseen lihaa, kasvattaakseen viljaa ja kasviksia.
"Tämä voi olla lamauttavakin tieto: mitä minä voin tehdä, jos kerran ihmiskunnalla on tällainen vaikutus planeetan muuhun luontoon?"
Me emme voi olla olemassa hyödyntämättä luontoa. Mutta luontokadon aiheuttaa se, että otamme luonnosta resursseja suunnattoman paljon. Tämä voi olla lamauttavakin tieto: mitä minä voin tehdä, jos kerran ihmiskunnalla on tällainen vaikutus planeetan muuhun luontoon?
Itselleni tuo detalji tuo myös jonkinlaista lohtua. Se antaa selkeän suunnan, jota kohti pyrkiä. Jota kohti moni pyrkii jo nyt, ja jota kohti ihmiskunta lopulta ‒ tavalla tai toisella ‒ on matkalla: oleellisinta elämisessä on kohtuus. Koska liki jokainen tekemämme asia kuluttaa luontoa tavalla tai toisella, meidän tulisi keskittyä harkitsemaan, mitä ostamme, kulutamme, käytämme, mihin kuljemme, kuinka elämme.
Jos teemme valinnan käyttää luonnonvaroja mahdollisimman vähän, kohtuullisesti, sillä on valtava myönteinen vaikutus luontoon.
"Siksi ylivoimainen valtaosa maapallon eläinbiomassasta koostuu ihmisistä ja meidän tuotantoeläimistämme luonnonvaraisten eläinten sijaan."
Siksi moni esimerkiksi pidättäytyy lihansyönnistä: lihan tuottaminen on valtavan tehotonta. Maata käytetään paljon siihen, että tuotetaan ruokaa tuotantoeläimille, nimenomaan käsittämättömän suurelle määrällä tuotantoeläimiä. Siksi ylivoimainen valtaosa maapallon eläinbiomassasta koostuu ihmisistä ja meidän tuotantoeläimistämme luonnonvaraisten eläinten sijaan. Kasviksia syömällä voi taata sen, että omalta osalta ei edesauta tehotonta maankäyttöä ja luonnontilaisten ekosysteemien raivaamista karjan laitumiksi ja rehupelloiksi Suomessa ja tropiikissa, missä lihantuotanto on tärkeimpiä luontokadon juurisyitä.
Siksi moni ei osta uusia vaatteita tai esineitä, jos ei ole pakko.
Talous ei pyöri, jos kukaan ei osta mitään, mutta elollisen luonnon rajat on pakko ottaa huomioon: muiden elämänmuotojen olemassaolo ja ekosysteemien, jotka tekevät puolestamme kaiken, esimerkiksi puhtaan veden, ravinnon, hiilenvarastoinnin.
Materiaalien kierrättämistä on kovalla kiireellä saatava lisättyä, jotta uusia aineita ei tarvitse ottaa luonnosta niin paljon esineiden valmistamiseen.
Näitä kaikkia ajatuksia Linkola edusti jo vuosikymmeniä sitten.
"Tuon sanoman ydin on kohtuus."
Vaikka Pentti Linkolasta lopulta tuli provokatiivisten lausuntojen antaja, ja suorastaan ikonisen tunnettu henkilö Suomessa, hänen sanomansa ydin on kirkas ja luettavissa kolmesta esseekokoelmasta: Unelmat paremmasta maailmasta (1971), Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979) ja Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989).
Tuon sanoman ydin on kohtuus. Säästeliäs tapa elää ja olla olemassa. Siksi Linkolan viesti kantaa nykypäivään.
Linkola oli luonnon rakastaja, luontoon itsensä perustavalla tavalla kytkevä ihminen, jonka suuri tragedia oli joutua elämään aikana, jolloin Suomen luonnosta suurin osa tuhottiin soiden kuivaamisella, jättiläismäisillä metsänhakkuilla, jokien patoamisella ja tekoaltaiden rakentamisella.
Tämä tapahtui sodasta jaloille nousemisen ja läntiseen edistysprojektiin mukaan kiihdyttämisen nimissä, mutta luonnon näkökulmasta tulos oli hirvittävä. Linkolalle tämä merkitsi sitä, että hän joutui näkemään sellaisen asian tuhoutumisen, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta.
Miksi jostakusta tulee luontoihminen, luonnonsuojelija? Onko kyse aidosta pyrkimyksestä muuttaa maailmaa? Onko se vain tapa kerätä huomiota? Onko se joillekin ihmisille peräti ainoa tapa pysyä järjissään ja olla olemassa tällaisessa maailmassa? Voiko näitä kaikkia eri motiiveja erottaa toisistaan? Muun muassa näitä kysymyksiä on mahdollista pohtia Pentti Linkolan henkilön kautta esimerkiksi katsomalla tämä esitys Pentti Linkola, kaltaisemme?
